Lastenkodissa

Kirjotinki taalla Profamista. Kuinka rakastuin niihin lapsiin ja kuinka ne kunnioitti mua jne.

No tulin tanne Huaraziin auttelemaan lastenkotiin. Lastenkodissa on suurinosa tyttoja kahdeksasta kuustoistavuotiaisiin, mutta sitten on kaks pienempaa, toinen on 1v ja toinen 2kk. Lisaksi on 18v poika, joka on pyoratuolissa. Oon nyt ollut tuolla lastenkodilla kolme kertaa ja voin sanoa etta huhuh kun on kokemus! Aivan erilainen meininki, kuin Profamissa.

Ensinnakin puhetapa on huutamista ja lapset leikkimielisesti (tai ilkeyttaan kiusaa toisiaan). Tassa mulla on ollut vaikeuksia, kun en ymmarra niiden huutoespanjasta tarpeeksi ymmartaakseni oliko kyseessa leikki vai ei. Lopulta joku aina itkee ja joku saa pepulle. Kasvatus on tiukempaa, koska lapset tulee huonoista oloista ja on joskus ihan todella uppiniskasia.


Mun tehtava on ollut pitaa vaan seuraa lapsille ja tanaa paasin siivoomaan myos tiloja ja jaakaapin yms. Tajusin heti ensimmaisena paivana, ettei kyseessa ole paivakoti tai pyhakoulu, vaan kyseessa on niiden koti. Ei ole mitaan ohjelmaa tai aktiviteettei, vaan lapset kay yhtalailla jotkut koulussa ja jotkut harrastuksissa tai terapiassa. Taa on ollut todella haastavaa, koska mun on vaan pitanyt keksii jotain ja yrittaa ansaita lasten kunnioitus. Oon ihan varma, etta lastenkodin lapsilla on suurempi muuri tutustua ja luottaa muihin ihmisiin ja taa on nakynyt niin etta oon joutunut ns kesyttaa jokaisen yksitellen.

Ne ei luota muhun, naytan erilaiselta, puhun eritavalla ja kasittelen lapsia eritavalla. En vaan uutena yhtalailla voi huutaa jos ne tekee jotain vaarin, oon vahan lally.

Taa 1v tyttokin on joka kerta alkanut itkee vallattomasti kun se tuodaan tia Melissan luokse/syliin. Joskus tuntuu etta onks silla ihan surkee muisti, kun toissapaivana tyopaivan paatteeks leikittiin yhdessa oikein iloisesti ja sitten seuraavana tyoaamuna se kattoo mua kun sen painajaista. Todella rankkaa.

Rankasta puheenollen, taalla on 8v tytto joka on kykenematon kavelee ilman tukee. Sen jalat on kaantynyt ulospain ja se kavelee tuolin kanssa tai konttaa. Mutta sen sydan on ihan kultaa ja se on niin suloinen! Mutta kun sen kanssa on, niin sen kanssa sitten ollaan, mika tarkoittaa etta huomio hanessa 110%. Ykski paiva paisto ihan todella kirkkaasti aurinko ja leikittiin ulkona kotia. Pihan yhdessa nurkassa on koti, toisessa koulu, kolmannessa taxi jne. Ja yhdessa vaiheessa olin ihanvarma etta jos en saa istuutua varjoon, pyorryn. Alkaa kaymaa voimille kotileikki juosten paikasta toiseen( mika tarkoitti mulle tyton kantamista tai tukemista). Yritin sanoo varovasti etta tia Melissan on pakko levata, etta nyt on aika ottaa paivaunet, ja sitten me suljetaan silmat ja kerkeen hengahtaa kerran syvaan… kun tia melissa nyt on aamu, kiire kouluun!!

Ja kun paivat on sellasia viitisen tuntia leikkien kotia, leijonaa, piilosta, vaihtaa vaippoja, syottaa, pukee, vieda puistoon, kadulle jne, niin huhuh se kay kuntosalitunnista! Tai ainakin kolmesta.


Meinaa sellainen yksinkertainen asia kun, rattailla vieminen ulkona( luulen etta suomeks ois nyt joku parempi sana, jota en muista) on alyttoman raskasta ja voimia vievaa! Lastenkoti on Huarazin korkeella kohdalla ja kun kuljen katuja, niin se tarkoittaa rattaiden tyontamista ylamakeen ja alamaessa pitamista tiukasti kiinni ettei ne karkaa multa. Ja en halunnu lahtee kauas joten tyontelin rattaita ylos ja alas hengittaen tasasesti ja yrittaen pitaa itteni kasassa.( pieni muistutus valiin, etta taa on muutenkin jo korkeemmalla kun kotikoti, ja ilma on ohuempaa ja hengastyy nopeemmin). Oikeesti tuun takas supernaisena!


Hauskaa oli kylla huomata etta aina kun oon julkisesti perulaisen lapsen kanssa, niin johan paikalliset alkaa puhua. Moikkaa kadulla ja hymyilee ja tulee juttelee tai lapset huutaa peraa, etta mika mun nimi on. Pakko paasta siis sisalle kulttuuria, jotta oisit sisalla kulttuuria.


Mutta haluan naiden kuukausien aikana oppii pyyteetonta rakkautta, rakastaa vaan naita lapsia ihan taysilla. Rohkasta niita, rakentaa niiden itseluottamusta, huomioida niiden tarpeita ja sita kautta varmasti kasvan itekin. En enaa yhtaa kertaa halua kokea sita etta ne lapset luulee, ettei ne pysty johonkin, esimerkiksi taa 8v kavelee. Surkeeta nahda se konttaamissa ympari pihaa rikkoen sen kasista nahan kun sen paassa on varmaan sellai luulo, ettei se pysty. Ymmarran ettei se pysty kavelee kunnolla, mutta edes pienia askelia jotta sen jalat pysyis vahvana. (Kaikki ihmiset voi rukoilla tan tyton puolesta ja etta etenkin sen paansisainen kuva itsesta vois olla positiivinen ja optimistinen!)


Oon nyt nahnyt lahelta, kuinka rakastava perhe ja ymparisto, tai sen puute, vaikuttaa lapsen minakuvaan ja siihen miten se kohtelee lahimmaisiaan. Ja se on karua. Taa on niin sairaan opettava kokemus mulle! Sanoin mun kaverille etta joka kerta kun meinaan vaantaa itkua sen takia etta taa on niin rankkaa fyysisesti ja henkisesti, niin jollain tavalla nautin siita koska tiedan etta joka sekunti muuttaa mun sisinta.


Loppuun viela, ettei taa kuulosta valitusvirrelta, niin haluan sanoo etta tanaan leikin onnellisesti puistossa 1vtyton kanssa, laskettiin liukumakee ja leikittiin kivilla ja ihasteltiin kaikkea mahdollista mita maasta loyty. Ja yksi paiva mulle opetettiin, kuinka tehdaan kumilenkeista rannekoru. Etta kylla mun arjen sekaan mahtuu myos helmia. Vaikkakin lasken kaikki hetket lastenkodissa helmiks.