Suomessa on niin hassua, että kun laittaa toisen saman kirjaimen sanaa, niin merkitys muuttuu täydellisesti. Tuli- tuuli, pula-pulla, peli-pelli, äh en jaksa käyttää aivonystyröitä tohon enempää. Mut kyl te tiätte! Sitten onki muoti-muotti jotka tarkottaa myös aivan eri asioita, mutta lopulta ovat liianki harmittavasti yhteydessä toisiinsa. Samuelin kans puhuttii jotai ja se heitti ton lauseen. Rupesin miettii sitä, ja sitä se onkin, tai ei tavallaan. Koska sit on niit fashionistoi, jotka pukee jo jotain niin älytöntä päälle,ettei kukaa lähe samaan. Hei blogissani on niin monta lukijaa että menen aina sekaisin kun lasken nollia-blogien lippalakki, pitsipaita, vyötäröllä rättiä muistuttava hame, aurinkolasit niin isot ettei kasvoja näy, ja kas kun ei luistimia jalassa. Joskus tuntuu siltä, että ne haluu nauraa meille päin naamaa. Ne menee vaatekaapillee, nostaa käden eteensä ja se kappale, joka ekana osuu sormenpäihi laitetaa päälle. Sit ne ottaa kuvia, ja kattoo kuinka moni on meges jossai niin kauheessa yhistelemässä. Jos mulla ois tommoi suosittuakin suositumpi blogi, niin todellaki tekisin noin, ja kattoisin mitä kaikkee ihmiset on valmiit tekee perässä!
Yllättävän paljon. Eka toi muotti on semmoi, ettei kukaa ota omaksuakseen, sitten yks rohkee tai täyssekopäästään ottaa ja kohta se muotti istuuki kaikille. Millon se on maximekko, millon pillifarkut, millon trumpettihihat, millon napapaita, millon dipdyevärjätyt hiukset, millon mitäkin! Muoti on kun semmoi puuhakirja. Kun on tehty yks sivu loppuun, niin on uuden sivun aika, ja tällä kertaa pitääki värittää, eikä yhistää. Sit ne jotka värittää vielä, niin nillä ei oo kyllä kaikki muumit laaksossa, hei nyt on YHISTELYN AIKAKAUSI!!!
Sitä haluis ajatella, et on tosi muodikas ja kaikki on viimesenpäälle hienoo ja on niin aito, uniikki, mut muodin mukana kulkeminen ei oo kyllä mitää kovin omaperästä. Ei se oo rohkeeta kulkee samanmallisessa paidassa, kun kaikilla muilla. Mä en tiä miks kirjotan näin ikävään sävyyn nyt, koska mä itekki tykkään pukeutua ja lukee muotilehtiä. Ehkä halusin vaan rohkasta ihmisiä kirpputoreille, tai ehkä halusin estää ihmisii ostamasta sitä syystakkii hooämmältä minkä kaikki ostaa.
POinttina ei myöskään ollut se, että laita kaikkee aivan mautonta ja tyylitöntä päälle ja ole speciaali! EI, todellaki haluun, et ihmiset pukeutuu niiden vartaloa imartelevasti ja hyvii puolii korostaen. Mutta voitais ehkä löytää keino, miten sen voi tehdä ilman, että kuluttaa vaateketjut loppuun.
Mun mielestä se on surullista, että niinku alussa sanoin Muoti on oikeesti jotain tosi extreemeä ja erikoista ja vaatii pokkaa joskus seuraa sitä, niin sittenku pukeutuis sen mukaa, niin ihmiset kattoo et sä oot karannu jostai parantolasta. Ketjuliikkeet tuo sen saman muodin kaikkien puettavaks, mut feidaa sen levelin 100 kahteentoista. Sit siitä muodista tulee muotti, jonka sisäpuolella on turvallista köllötellä.
Muistan ikuisesti sen, kun katoin Ice Agea, ja siin on semmoi kohtaus, missä se Sid napataan yöllä semmoseen laiskiaiskommuuniin. Siellä kommuunissa ne tottelee Sidiä ja tekee joka ikisen liikkeen sen perässä. Eka Sid heilauttaa päätään, ja sit ne seuraa perässä. Mutta jos Sid EI TEE MITÄÄN, mitä tekee kommuuni? ei mitään!
Surullista, otetaa kaikki nyt kätee hohtimet tai pihdit ja väännetää toi muotti rikki. Surullista ajatella, et me tarvittais Sid ennenku me voidaa pukeutua sillai miten me halutaan. Saatteks kiinni mun ajatuksenkulusta?
lauantai 1. syyskuuta 2012
torstai 30. elokuuta 2012
Elämä ei oo helppoo.
Rakastan mun elämää parhaillaan, mullon kaikkee minkä vuoks voisin päivä toisensa jälkee hyppii pitkin katui ja kiljuu onnesta sekasin. On taas se aika vuodesta kun puut vaihtaa väriä. Lehden sisällä ja ulkona alkaa tapahtua ja tuo viaton vihreys varautuu maailmaan muuttumalla uhmakkaaksi, valmiina ottamaan haasteita. Valmiina talven kylmyyteen. Valmiina siihen, että elämässä saattaa tulla kolhuja. Valmiina siihen, että joskus vielä minäkin putoan täältä korkealta.
Ja kuinka kauniin näköistä tuo vaihdos onkaan, se väriloisto!
Joskus pelätään turhaan muuttumista, pelätään sitä, ettei kaikki olekaan ennallaan, niinkuin aikaisemmin. Pelätään sitä, että vielä joku päivä tämä kupla poksahtaa ja tajuan olevani vain yksi lehti suuressa puussa. Ei siinä olekaan mitään väärää, puu on vankka ja juuret ovat syvällä ja siinä ympäristössä on turvallista kokea ja nähdä. Miksi? Koska ei ole ketään, kuka vähättelee, ei ole ketään kuka kateellisena katsoo päästä varpaisiin. Kaikki rakastaa, kaikki välittää( tai ei välitä, vaikka kuinka nolo olisi), kaikki pitää huolen ja on mieletöntä matkata eteenpäin! Kaikki on täydellistä satua. Kaikki on unelmaa. Mutta jotain puuttuu.
Samaan aikaan ihminen makaa vankilan sellissä, menettäneenä kaiken, mitä omisti, kaiken mitä rakasti, kaiken mistä pitää huolta. Mutta hänellä on kaikki. Hänellä on Jumala.
Mua hiukan huolettaa sen, että näin uskovaisena on helpompi elää uskoa hädän hetkellä, paniikissa ja epätoivossa. Viikonpäivät vaan vilisee kovaa vauhtia viettäessä ne aamupäivällä koulussa, päivällä kavereiden kanssa ja viikonloput perheen tai poikaystävän kanssa, ellei molemmat. Saan tehä sitä, missä olen hyvä, saan tehä sitä mitä mä haluan. Tietokone, televisio, mikroaaltouuni ja paahdin on kovassa käytössä samanaikaisesti kun Raamattu, Hope-lehti ja T-paita visusti kaapissa. Aamulla kaapille meniessä kaivan ja löydän syvältä tuon harmaan paidan Jeesuksen kuvalla varustettuna tekstinä: My hero, näen sen ja tungen vaan peremmälle. Otan pitsipaidan, katson peilistä todeten, juuri täydelliseltä näyttää. Juuri siltä se näyttääkin, ulkoisesti. Mut tiän et mun sydämessä on tyhjä kolo, mitä perhe, poikaystävä,kaverit, vaatteet, elokuvat, ei mikää voi täyttää!
Meen nuorteniltaa, istun penkkiin ja ajattelen, mitä voisin tehdä huomenna, tai mitä ruokaa ala-kerrassa on, hämäännyn kun viereinen aivastaa ja alan miettii josko se olis kipee. Sitten huomaan, että sukkahousuissani on reikä ja yritän peitellä sitä, samaan aikaan salakuuntelen takapenkin kuiskuttajia. Katson puhelinta, josko joku olisi laittanut tekstarin. Jalka puutuu, korjaan asentoani. Hiukset valahtavat naamalle ja huomaan kakshaaraisen. Alkaa etsintä. Olen juuri löytänyt neljännen, kun havahdun siihen että ääni vaihtuu mikissä ja huomaan, että puhe meni ohi.
Aika surkuhupaisaa. Toivon, että oppisin muistamaan Jumalaa myös ilon keskellä, mutta se on niin vaikeeta! Ei ihme oikeesti, että Afrikassa kaikki on niin ilosia ja välittää, koska käytännössä niillä ei ole mitään muuta kun toisensa. Ei ihme että tatuoitu vankilakundi muistaa kiittää Jumalaa joka leivänmurusta, jonka hän saa. Ei ihme, että huumeriippuvaiset ylistävät Herraa täysillä. Mutta entäs me, uskovaisen kodin lapset, joilla on kaikki hyvin, entäs me niinsanotut täydelliset enkelilapset? Muistetaanko me kiittää Jumalaa vai odotetaanko me että käydään pohjalla, tiputaan puusta, ja sitten turvaudutaan. Nii- in. Ei se uskossa eläminen oo niin helppoo.
Ja kuinka kauniin näköistä tuo vaihdos onkaan, se väriloisto!
Joskus pelätään turhaan muuttumista, pelätään sitä, ettei kaikki olekaan ennallaan, niinkuin aikaisemmin. Pelätään sitä, että vielä joku päivä tämä kupla poksahtaa ja tajuan olevani vain yksi lehti suuressa puussa. Ei siinä olekaan mitään väärää, puu on vankka ja juuret ovat syvällä ja siinä ympäristössä on turvallista kokea ja nähdä. Miksi? Koska ei ole ketään, kuka vähättelee, ei ole ketään kuka kateellisena katsoo päästä varpaisiin. Kaikki rakastaa, kaikki välittää( tai ei välitä, vaikka kuinka nolo olisi), kaikki pitää huolen ja on mieletöntä matkata eteenpäin! Kaikki on täydellistä satua. Kaikki on unelmaa. Mutta jotain puuttuu.
Samaan aikaan ihminen makaa vankilan sellissä, menettäneenä kaiken, mitä omisti, kaiken mitä rakasti, kaiken mistä pitää huolta. Mutta hänellä on kaikki. Hänellä on Jumala.
Mua hiukan huolettaa sen, että näin uskovaisena on helpompi elää uskoa hädän hetkellä, paniikissa ja epätoivossa. Viikonpäivät vaan vilisee kovaa vauhtia viettäessä ne aamupäivällä koulussa, päivällä kavereiden kanssa ja viikonloput perheen tai poikaystävän kanssa, ellei molemmat. Saan tehä sitä, missä olen hyvä, saan tehä sitä mitä mä haluan. Tietokone, televisio, mikroaaltouuni ja paahdin on kovassa käytössä samanaikaisesti kun Raamattu, Hope-lehti ja T-paita visusti kaapissa. Aamulla kaapille meniessä kaivan ja löydän syvältä tuon harmaan paidan Jeesuksen kuvalla varustettuna tekstinä: My hero, näen sen ja tungen vaan peremmälle. Otan pitsipaidan, katson peilistä todeten, juuri täydelliseltä näyttää. Juuri siltä se näyttääkin, ulkoisesti. Mut tiän et mun sydämessä on tyhjä kolo, mitä perhe, poikaystävä,kaverit, vaatteet, elokuvat, ei mikää voi täyttää!
Meen nuorteniltaa, istun penkkiin ja ajattelen, mitä voisin tehdä huomenna, tai mitä ruokaa ala-kerrassa on, hämäännyn kun viereinen aivastaa ja alan miettii josko se olis kipee. Sitten huomaan, että sukkahousuissani on reikä ja yritän peitellä sitä, samaan aikaan salakuuntelen takapenkin kuiskuttajia. Katson puhelinta, josko joku olisi laittanut tekstarin. Jalka puutuu, korjaan asentoani. Hiukset valahtavat naamalle ja huomaan kakshaaraisen. Alkaa etsintä. Olen juuri löytänyt neljännen, kun havahdun siihen että ääni vaihtuu mikissä ja huomaan, että puhe meni ohi.
Aika surkuhupaisaa. Toivon, että oppisin muistamaan Jumalaa myös ilon keskellä, mutta se on niin vaikeeta! Ei ihme oikeesti, että Afrikassa kaikki on niin ilosia ja välittää, koska käytännössä niillä ei ole mitään muuta kun toisensa. Ei ihme että tatuoitu vankilakundi muistaa kiittää Jumalaa joka leivänmurusta, jonka hän saa. Ei ihme, että huumeriippuvaiset ylistävät Herraa täysillä. Mutta entäs me, uskovaisen kodin lapset, joilla on kaikki hyvin, entäs me niinsanotut täydelliset enkelilapset? Muistetaanko me kiittää Jumalaa vai odotetaanko me että käydään pohjalla, tiputaan puusta, ja sitten turvaudutaan. Nii- in. Ei se uskossa eläminen oo niin helppoo.
tiistai 28. elokuuta 2012
Joskus pitää lähtee kauas, että näkee lähelle!
Täs mä vaan koulussa venailen, että äiti sais auton käyttöönsä ja pääsis mun kans Nissenille. Sitten päätin tulla koneelle tsekkaa ja huomasin et tääl nää kuvat toimii just niinku pitää! Siispä päätin tehä postauksen kuvien kera, no eipä mulla oo koulun koneella kauheesti omia kuvia, fb lukuunottamatta. Aloin kattelee omia kuvia ja sit se iski muhu! En oo aikasemmi aatellu, mitä kaikkee omistan, ja mitä on tullu tehtyä ja mitä kaikkee arvostan. Siinä kattelessani kuvia tajusin et pidän itsestäänselvyytenä niin monia asioita. Ei se oo selvää et sullon ystäviä, perhe ja hienoja loma- tai projekti- tai festarimatkoja. Tähän laitettuna kuulostaa aika tyhmältä, mut oikeesti! Siispä halusin tehä oodin ja oikeesti kiittää niit mun kaikkia ystäviä ketä mullon kunnia saada tuntee! rakkaat!
Paras polttariporukka ja Morsian ikinä! Oli kyllä niin huippua, vaikka ilma ei suosinu, niin ei haitannu! Se kaikki suklaafonduen sotkeminen, lasersota, pizzaa, lintsin vuoristorata ja parhaimmannäkösin jarrumies.
JA voi Tiiatiiatiia! Luovin, hauskin ja ihanan aito ihminen ja ehkä ainoo, joka osaa valmistaa ite luun teipistä! Todellinen rakkaus.
JA tanja!! Mahtavaa seuraa, missä ikinä ollaankaa! Mä en tuu ikinä unohtaa kuvaussessioita sen(sun) kanssa. Kuolen nauruun vieläkin, ja oi kyllä! tulen luoksesi Tamperecityyyyyn!
Lisää hyvää matkaseuraa Israelissa! Kaks blondia, joista toinen osaa valmistaa ruokaa ja toinen ei:D Makaroonipuuro oli aikamoinen kokemus sinänsä. Ja toisen(molempien) huumorintaju on jotai aivan käsittämätöntä! Ikävä siis heitä.
Uusin maailmanmeno, Islanti, jossa tutustuin sirkuslaisiin, jotka on meinaa muuten aina yhtä ihania! Mikää idea ei oo tyhmä ja kaikessa ollaa messissä! Tommosta ilmapiiriä kannattaa etsiä ja hakea!
Krilliveljenihä se siinä. Prisca on aikamoinen pakkaus yhdeksi naiseksi. Bill tulee olemaan matkaseurani interraililla ja en oikeesti malta oottaa, maailma varmaa räjähtäää!! Ei uskois et maailmasta löytäs yhtä tyhmää, sekoo ihmistä kun minä, mut hahaha oi kyllä!;)
JA ehkä maailman ainoo Benjamin Koivuniemi, lätkä pursuu korvista ulos ja Turku on raiskattu, mut benkku oi benkku, ei oo sanoi jotka sitä kuvais!
Empun kanssa oon seikkailla pitkin maita ja mantuja, ja se tietää miten nauttia elämästä! Empun kanssa kuvaussessiot on ihan toista luokkaa, ne uskaltaa sentää julkastakki:D Hän pitää huolen jos jalkaani kiveen loukkaan ja käntää käsillään!
Plus monia monia muita, joista mullei oo nyt tähän hätää kuvia. Elämä on oikeesti niin nättiä, kun sitä pysähtyy ajattelemaan ja miettimään mitä kaikkee on oikeesti saanu kokea. Ihan oikeesti kelatkaa! JA pointti on myös ettei siihen tarvii mitää reissui, matkoi, leirei, upeetamahtavaaLOISTOKASTA. Vaan jokainen päivä on maailmanhienoin, koska meillon ympärillä ihmisiä, jotka rakastaa!
JA ehkä maailman ainoo Benjamin Koivuniemi, lätkä pursuu korvista ulos ja Turku on raiskattu, mut benkku oi benkku, ei oo sanoi jotka sitä kuvais!
Plus monia monia muita, joista mullei oo nyt tähän hätää kuvia. Elämä on oikeesti niin nättiä, kun sitä pysähtyy ajattelemaan ja miettimään mitä kaikkee on oikeesti saanu kokea. Ihan oikeesti kelatkaa! JA pointti on myös ettei siihen tarvii mitää reissui, matkoi, leirei, upeetamahtavaaLOISTOKASTA. Vaan jokainen päivä on maailmanhienoin, koska meillon ympärillä ihmisiä, jotka rakastaa!
maanantai 27. elokuuta 2012
Long time no see!
oon kuollu, mua kirottaa ku tää blogijuttu on outo, ja en voi laittaa kuvii, niin en haluu hulluu kasaa tekstiiiiiiiii! Ois taas vaiks ja mitä ajatuksia, mut sit se on vaan kirjainsekasorto, niin yritän täs keksii jonku hienon tavan ja sit LÄHTEE!
torstai 9. elokuuta 2012
Hymyile pään sisällä
Mullon taas ollut tässä hektistä ja kesä koostunut pienistä hetkistä. Ne hetket on ollut ainutlaatusia omassa mittakaavassaan. Tää kesä on muutenkin ollut aivan erilainen, kuin viime. Oon ollut tosi vähän tässä rakkaassa kotikaupungissani ja sitä enemmänki poissa Ahvenanmaan kautta ihan Islantiin asti. Sitten, kun on kotiutunut, niin on halunnut nähä kavereita ja oman huoneen sänky on ollut poissa käytöstä jonku kuukauden ja veljet on tehny kotihommat. HAHA sanon vaan minä. Mutta en käsitä sitä, kun aika moni on blogiinsa ja kaveritkin valittanut, että tää kesä on ollut täysmätä paska kylmin ikinä. Okei, onhan se totta, mutta tarviiks mielialan pohjautua noinkin tyhmiin asioihin?
Jos mäkin aina pohjauttaisin, niin sittenhä täällä Suomen kylmässä pohjolassa asiat ois ihan perseestä ja naama mutrulla hela tiden. Kuulostaako nannalta?
Seki on totta, ettei aina voi paskoo sateenkaaria( niinkun Unelmien poikamiehessä sanottiin) ja ei meijä tarvii olla niitä Disney- prinsessoita, jotka on tippunu sadusta tähän oikeesee realiteettiin. Ei puut laula meille takasin, ei oravat puhu meille, ei ritari juokse läpi tuulen ja tappuran, ei koko maailma rakasta meitä miinus paha äitipuoli tai siskot. Mut voidaanha me silti yrittää, niinku mitä väliä, ei siinä menetä mitään. Tai jos pelkää menettävänsä arvokkuuden, niin sit voi samantien muuttaa takas sinne Ranskan hoviin.
Me täällä länsimaissa ollaan totuttu saamaan kaikki, mitä me halutaan, jossain mittakaavassa. On perheitä, ystäviä, poika- ja tyttöystäviä, työnantajia, sukulaisia, lemmikkejä jne. Kun soittaa on aina, joku ketä vastaa, kenen luokse mennä, kuka kuuntelee ja opastaa. Kun soittaa on aina, kenen kanssa sovitaan tapaavamme tunnin päästä kaupungilla tai rannalla. MUT entä sitten se päivä kun ei ookkaan sitä jotain, kun kaikki tuuttaa varattua, tai kun kaikilla on koko viikko täynnä työvuoroja ja oma perhekään ei kerkii tekee mitää. Mitä sitten, ihmiset on selviytyjiä ja niimpä me yritetää keksii jotain itte. Näytetää et meikä tarvii joskus yksinäisyyttä ja kyllä ne seiskaluokalla alotetut tumput pitää joskus tehä valmiiks. No eihän siinä tietenkää niin käy, vaan parinkymmenen minuutin päästä lösähdys sohvalle ja sen hetkinen paras kaveri, kake, käteen.
Haluisin tosissani olla semmonen ihminen, joka hymyilee pään sisällä, koska sillonki se väistämättä tulee ulos ja koko maailma kirkastuu. Mutta mulle käy usein, niin etten vaa osaa olla yksin. Meen koneelle ja siellä juttelen niin monella ihmiselle, avaan niin monta ikkunaa ja välilehtee kunnes kone pugaa. Yritän tosissani keksiä kaikkea kivaa ja olla vaipumatta epätoivoon, kun huomaan että mun pitää viettää koko päivä Melissa Pulkkisen kanssa. jeah! Yks päivä, mun epätoivo voitti mut totaalisesti, ja puin hupparin ja lökärit päälle ja lähin juoksee niin kauas kun jaloista lähti. Olin ollut niin kamala lapsi, huutaen porukoille, kettuillut, koltellu kahdoin, että alko oikee oksettaa. Juoksin paljain varpain mettää ja sieltä suoraa jäätävän kylmää veteen, ajatellen, että tää on mun rankaisu, siitä etten osaa hymyillä pään sisällä.
Jälkeenpäin tuli niin tyhmä olo, ettei mitään rajaa. Alan kelaamaan päivää taaksepäin ja mietin, miten oisin voinu käyttäytyä. Tietteks niitä aikakausien testejä, missä valittet aina KYLLÄ tai EI ja sit se reitti lähtee tiettyyn suuntaa riippuen sun valinnasta. Ja lopuks tulee tadaa olet maalaisfriikki yms. Niin mietin et jos oisin vaan joka kerta valinnut vaihtoehdon KYLLÄ, ja ajatellut positiivisesti miettien et kaikissa pilvissä on kultareunat, niin ehkä en istuis metässä itkemässä kun sattuu niin paljon ja on paha olla.
Oikeesti ihmiset ei se oo kovin paljon meijä elämästä, et nostetaa suupielet kohti kattoo ja mieli avoimeks ja tehää se mitä käsketää. Jokainen päivä ja hetki opettaa meitä ja niinku saduissa on aina opetus, niin on myös oikeessa elämässä. Otetaan opiksemme!:)
Jos mäkin aina pohjauttaisin, niin sittenhä täällä Suomen kylmässä pohjolassa asiat ois ihan perseestä ja naama mutrulla hela tiden. Kuulostaako nannalta?
Seki on totta, ettei aina voi paskoo sateenkaaria( niinkun Unelmien poikamiehessä sanottiin) ja ei meijä tarvii olla niitä Disney- prinsessoita, jotka on tippunu sadusta tähän oikeesee realiteettiin. Ei puut laula meille takasin, ei oravat puhu meille, ei ritari juokse läpi tuulen ja tappuran, ei koko maailma rakasta meitä miinus paha äitipuoli tai siskot. Mut voidaanha me silti yrittää, niinku mitä väliä, ei siinä menetä mitään. Tai jos pelkää menettävänsä arvokkuuden, niin sit voi samantien muuttaa takas sinne Ranskan hoviin.
Me täällä länsimaissa ollaan totuttu saamaan kaikki, mitä me halutaan, jossain mittakaavassa. On perheitä, ystäviä, poika- ja tyttöystäviä, työnantajia, sukulaisia, lemmikkejä jne. Kun soittaa on aina, joku ketä vastaa, kenen luokse mennä, kuka kuuntelee ja opastaa. Kun soittaa on aina, kenen kanssa sovitaan tapaavamme tunnin päästä kaupungilla tai rannalla. MUT entä sitten se päivä kun ei ookkaan sitä jotain, kun kaikki tuuttaa varattua, tai kun kaikilla on koko viikko täynnä työvuoroja ja oma perhekään ei kerkii tekee mitää. Mitä sitten, ihmiset on selviytyjiä ja niimpä me yritetää keksii jotain itte. Näytetää et meikä tarvii joskus yksinäisyyttä ja kyllä ne seiskaluokalla alotetut tumput pitää joskus tehä valmiiks. No eihän siinä tietenkää niin käy, vaan parinkymmenen minuutin päästä lösähdys sohvalle ja sen hetkinen paras kaveri, kake, käteen.
Haluisin tosissani olla semmonen ihminen, joka hymyilee pään sisällä, koska sillonki se väistämättä tulee ulos ja koko maailma kirkastuu. Mutta mulle käy usein, niin etten vaa osaa olla yksin. Meen koneelle ja siellä juttelen niin monella ihmiselle, avaan niin monta ikkunaa ja välilehtee kunnes kone pugaa. Yritän tosissani keksiä kaikkea kivaa ja olla vaipumatta epätoivoon, kun huomaan että mun pitää viettää koko päivä Melissa Pulkkisen kanssa. jeah! Yks päivä, mun epätoivo voitti mut totaalisesti, ja puin hupparin ja lökärit päälle ja lähin juoksee niin kauas kun jaloista lähti. Olin ollut niin kamala lapsi, huutaen porukoille, kettuillut, koltellu kahdoin, että alko oikee oksettaa. Juoksin paljain varpain mettää ja sieltä suoraa jäätävän kylmää veteen, ajatellen, että tää on mun rankaisu, siitä etten osaa hymyillä pään sisällä.
Jälkeenpäin tuli niin tyhmä olo, ettei mitään rajaa. Alan kelaamaan päivää taaksepäin ja mietin, miten oisin voinu käyttäytyä. Tietteks niitä aikakausien testejä, missä valittet aina KYLLÄ tai EI ja sit se reitti lähtee tiettyyn suuntaa riippuen sun valinnasta. Ja lopuks tulee tadaa olet maalaisfriikki yms. Niin mietin et jos oisin vaan joka kerta valinnut vaihtoehdon KYLLÄ, ja ajatellut positiivisesti miettien et kaikissa pilvissä on kultareunat, niin ehkä en istuis metässä itkemässä kun sattuu niin paljon ja on paha olla.
Oikeesti ihmiset ei se oo kovin paljon meijä elämästä, et nostetaa suupielet kohti kattoo ja mieli avoimeks ja tehää se mitä käsketää. Jokainen päivä ja hetki opettaa meitä ja niinku saduissa on aina opetus, niin on myös oikeessa elämässä. Otetaan opiksemme!:)
tiistai 31. heinäkuuta 2012
Hur kär får man bli?
Jokainen tarvitsee mansku-hetken. Jokainen tarvitsee matkustusta. Oli se sitten maan sisä-tai ulkopuolella. Jokainen tarvitsee heittäytymistä. Oli se sitten yksin tai porukassa. Jokainen tarvitsee terapiaa. Oli se sitten henkistä tai fyysistä. Jokainen tarvitsee kaikkea. Oli se sitten tosi tai valhe. Jokainen tarvitsee megapileitä. Oli se sitten kesä tai talvi. Jokainen tarvitsee naurua, iloa, kyyneleitä. Oli se sitten rakas tai muukalainen.
Jos tähän nyt ranskalaisin viivoin kirjottaisin, mitä on tapahtunu viimesimmän ja tän postauksen välissä, niin aika nolo nippu tulis ja se raiskais liikaa. Sanoinki tänää et mulle on tapahtunu tuhat ja yks asiaa ja samalla nolla, ja oon ollu vaan liian laiska kirjottamaan niitä tänne. Ja jotenki tää on tämmöi paikka, missä annan ajatusten vaan lentää, niinku pegasoksen siipien lailla ja sit joskus huomaan et se pegasos on lentäny seinää, kirjaimellisesti. Aika usein tulee semmoi olo, et oon jostai muuulta planeetalta, ja mamaki heittää läppää et tarsvis semmosen melissa-suomi-sanakirjan. Mut nytkin kun olin Islannissa, niin jotenki huomasin siellä kaiken boheumiuden keskellä et mä oon tullut kotiin. Vaiks kuinka hullulta se vaikutti. niin totta se oli. Kaiken sen hulluuden keskellä, tunsin oloni tosi kotosaksi.
Kun nainen karjuu täyttä kurkkua repien punasta mekkoa. Kun vastaani kävelee tyttö sulka päässä. Kun salin poikki ryömii lauma naisia. Kun kolmekymppiset miehet leikkii jumppapalloilla. Kun kirkossa soitettiin elektronista musiikkia. Kun taidegalleriaan astuu sisään kävelevä kuusi. Kun hengaan suklaamestarin kanssa ja Kun joudun murskatuksi miehen alle.
Kaiken tämän jälkeen, kun olen astunut Suomen maankamaralle, olen ajatellut vallankumouksellisia ajatuksia, joista lähipiirini on (pienessä mittakaavassa) joutunut kärsimään. Sillä eihän Suomi ole mikään Islanti, eihän täällä sovi tehdä juuri tasan sitä, mitä haluaa. Sepä vasta noloa olisi, jos tyttö alkaisi tanssimaan keskellä katua, tai jos vaikka samainen tyttö alkaisi laulamaan lempibiisiään. EIKS toi oo TOSI VÄÄRIN?! Mun mielestä on, ja voisin oikeestaa olla toi tyttö, joka niin tekis. K-marketissaki aloin vaa tanssimaan viidakkomurot kainalossa. Kaikki, jotka tätä mun pikkublogsuu lukee niin vois ottaa jotenki rippeen tästä mun vallankumouksesta ja alkaa tekee spontaanisti ja heittäytyen just sitä mitä siin hetkes haluaa! Tosi vapauttavaa. Ja sekin vielä et kun sen tekee, niin vastoin kaikkia odotuksia sun päälle satelee hymyjä! Ehkä vähän hölmistyneitä ja pöyristyneitäki välillä, mut silti!
Mun pitkäaikanen unelma, flashmob, toteutu siellä LungA-festreilla( tosin eri muodossa), kun lounaan aikaa me alettii eläytyy ja oltii sydänsärkyneitä, mutta toivoa täynnä olevia naisia. Musiikki alko soimaan ja me alettii hämmentää ihmisiä alkamalla tanssii ja laulaa ja hyppii Turn Aroundin tahdissa jättäen soppakulhot pöydälle. Mä niin suosittelen tommosta yhtä kokemusta ja kohta sitä onki kahta kokemusta rikkaampi. Jos annan pikkurillin, niin se vie koko käden, ja tässä tapauksessa se ei haittaa;)
Otsikko kuinka rakastunut voi olla, niin se jää ihan teistä ja musta kiinni, kuinka rakastuneita me ollaan muutoksen tuulahdukseen, siihen että annetaan ohjat ei kenenkään vietäväksi ja vaan let it be!
Jos tähän nyt ranskalaisin viivoin kirjottaisin, mitä on tapahtunu viimesimmän ja tän postauksen välissä, niin aika nolo nippu tulis ja se raiskais liikaa. Sanoinki tänää et mulle on tapahtunu tuhat ja yks asiaa ja samalla nolla, ja oon ollu vaan liian laiska kirjottamaan niitä tänne. Ja jotenki tää on tämmöi paikka, missä annan ajatusten vaan lentää, niinku pegasoksen siipien lailla ja sit joskus huomaan et se pegasos on lentäny seinää, kirjaimellisesti. Aika usein tulee semmoi olo, et oon jostai muuulta planeetalta, ja mamaki heittää läppää et tarsvis semmosen melissa-suomi-sanakirjan. Mut nytkin kun olin Islannissa, niin jotenki huomasin siellä kaiken boheumiuden keskellä et mä oon tullut kotiin. Vaiks kuinka hullulta se vaikutti. niin totta se oli. Kaiken sen hulluuden keskellä, tunsin oloni tosi kotosaksi.
Kun nainen karjuu täyttä kurkkua repien punasta mekkoa. Kun vastaani kävelee tyttö sulka päässä. Kun salin poikki ryömii lauma naisia. Kun kolmekymppiset miehet leikkii jumppapalloilla. Kun kirkossa soitettiin elektronista musiikkia. Kun taidegalleriaan astuu sisään kävelevä kuusi. Kun hengaan suklaamestarin kanssa ja Kun joudun murskatuksi miehen alle.
Kaiken tämän jälkeen, kun olen astunut Suomen maankamaralle, olen ajatellut vallankumouksellisia ajatuksia, joista lähipiirini on (pienessä mittakaavassa) joutunut kärsimään. Sillä eihän Suomi ole mikään Islanti, eihän täällä sovi tehdä juuri tasan sitä, mitä haluaa. Sepä vasta noloa olisi, jos tyttö alkaisi tanssimaan keskellä katua, tai jos vaikka samainen tyttö alkaisi laulamaan lempibiisiään. EIKS toi oo TOSI VÄÄRIN?! Mun mielestä on, ja voisin oikeestaa olla toi tyttö, joka niin tekis. K-marketissaki aloin vaa tanssimaan viidakkomurot kainalossa. Kaikki, jotka tätä mun pikkublogsuu lukee niin vois ottaa jotenki rippeen tästä mun vallankumouksesta ja alkaa tekee spontaanisti ja heittäytyen just sitä mitä siin hetkes haluaa! Tosi vapauttavaa. Ja sekin vielä et kun sen tekee, niin vastoin kaikkia odotuksia sun päälle satelee hymyjä! Ehkä vähän hölmistyneitä ja pöyristyneitäki välillä, mut silti!
Mun pitkäaikanen unelma, flashmob, toteutu siellä LungA-festreilla( tosin eri muodossa), kun lounaan aikaa me alettii eläytyy ja oltii sydänsärkyneitä, mutta toivoa täynnä olevia naisia. Musiikki alko soimaan ja me alettii hämmentää ihmisiä alkamalla tanssii ja laulaa ja hyppii Turn Aroundin tahdissa jättäen soppakulhot pöydälle. Mä niin suosittelen tommosta yhtä kokemusta ja kohta sitä onki kahta kokemusta rikkaampi. Jos annan pikkurillin, niin se vie koko käden, ja tässä tapauksessa se ei haittaa;)
Otsikko kuinka rakastunut voi olla, niin se jää ihan teistä ja musta kiinni, kuinka rakastuneita me ollaan muutoksen tuulahdukseen, siihen että annetaan ohjat ei kenenkään vietäväksi ja vaan let it be!
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Make it or fake it!
Todella säälittävää. Mulla tuli pieni kapinointi. Ja semmoi laiskuus tätä blogia kohtaan. Oon jo pitkään mielessäni kyseenalaistanut tätä maailmanmenoa, kuinka se on teknologistunut ja kaikki on niin glamour!
1) INSTAGRAM. Voisin saman tein tappaa ton uuden uutukaisen jutun. Eilen Sanni sano että hassua kun ite eka tavallaan tuomittee jotai ja tekee ite samanlail.. Muistatteks sen ku tuli pillit muotiin, ja mä ainakin olin et hui en kyllä koskaan tuu käyttää. Mut nyt kun kattoo kaappiini, niin siellähä ne möllöttää eikä vaan yhet, vaan monet parit! Eli sama tää Instagram, en lainkaan tykkää siitä kun fb täyttyy jostai semmosista kuvista! Sillee jee, tääl mä lentokentällä ben & jerrysin kans<3<3<3 Mut sit kuitenkin kun olin Samuelin kans mökillä, niin olin kokoajan et vitsit kun ois instagram! Niinku quepasa oikeesti, ihanko se ei riittäs mulle et mä tiän itte viettäneeni mahtavan reissun, pitääkö kuuluttaa!? MIKÄ SIINÄ ON? Ymmärrän sen et kuvat helpottaa muistamaan, mutta silti, kun alkaa miettii, niin eiks se aika noloa et meijä oma muisti ja sydän ei muka riitä? Ja mitä enempi tietää mitä oon tehny, sen parempi.
Luin kans tänää yhen tytsyn blogii, ja se oli kirjottanu: Wanna know about me, just read! Niin totakin aloin täs miettii et maailmassa on vaikka kuin paljon ihmisiä, jotka tekee samoja asioita, niin ihanko se et joku yks kirjottaa siit kuvien kera, niin tekis siit jotenki spessuu.. en meinaa et se tytsy ois halunnu nousta muiden yläpuolelle, mut cmooon mäkin syön muroi! Juoksen pellolla! Nauran! Elän!
Muistan kun Samuel vähän nauro päin naamaa kun sanoin et alotin blogin teon, mut sanoin heti, et en aijo mitää vaatetus elämysblogii tehä. Se on aika järjetöntä. Ja silti olen 17-vuotias puvustajaksi haluava tyttö. Haluun tässä vaan sitä sanoa, että se että sä haluut jotain ja tykkäät tehä jotain, niin ei sitä tarvis maailmalle kuuluttaa. Niinku arkiasioista tehää glamourii juuri tällä tavalla. Sanoin eilen illalla Sannille et kun miettii jotai sadepäivää.yksin.himassa. niin eihä se mitää luksusta ole! Mutta kappas kun otan kuvat mun rakkauselokuva-Kaksin karkuteillä, kippo täynnä herkkui ja viltti, niin TADAA! Silmänkääntötemppu on tehty onnistuneesti. Musta se on niin väärin, ton otsikon tai sanan vois vaihtaa: ja-sanaks.
Ehkä tän mun victorianputouksen pointti oli se et haluun takas viiskyt luvulle, millon elämä oli omassa muistissa ja millon niitä kerrottii kiikkustuolilla lapsenlapsille.
Terveisin: tytsy, joka mietti blogien filosofiaa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)