Hur kär får man bli?

Jokainen tarvitsee mansku-hetken. Jokainen tarvitsee matkustusta. Oli se sitten maan sisä-tai ulkopuolella. Jokainen tarvitsee heittäytymistä. Oli se sitten yksin tai porukassa. Jokainen tarvitsee terapiaa. Oli se sitten henkistä tai fyysistä. Jokainen tarvitsee kaikkea. Oli se sitten tosi tai valhe. Jokainen tarvitsee megapileitä. Oli se sitten kesä tai talvi. Jokainen tarvitsee naurua, iloa, kyyneleitä. Oli se sitten rakas tai muukalainen.


Jos tähän nyt ranskalaisin viivoin kirjottaisin, mitä on tapahtunu viimesimmän ja tän postauksen välissä, niin aika nolo nippu tulis ja se raiskais liikaa. Sanoinki tänää et mulle on tapahtunu tuhat ja yks asiaa ja samalla nolla, ja oon ollu vaan liian laiska kirjottamaan niitä tänne. Ja jotenki tää on tämmöi paikka, missä annan ajatusten vaan lentää, niinku pegasoksen siipien lailla ja sit joskus huomaan et se pegasos on lentäny seinää, kirjaimellisesti. Aika usein tulee semmoi olo, et oon jostai muuulta planeetalta, ja mamaki heittää läppää et tarsvis semmosen melissa-suomi-sanakirjan. Mut nytkin kun olin Islannissa, niin jotenki huomasin siellä kaiken boheumiuden keskellä et mä oon tullut kotiin. Vaiks kuinka hullulta se vaikutti. niin totta se oli. Kaiken sen hulluuden keskellä, tunsin oloni tosi kotosaksi.

Kun nainen karjuu täyttä kurkkua repien punasta mekkoa. Kun vastaani kävelee tyttö sulka päässä. Kun salin poikki ryömii lauma naisia. Kun kolmekymppiset miehet leikkii jumppapalloilla. Kun kirkossa soitettiin elektronista musiikkia. Kun taidegalleriaan astuu sisään kävelevä kuusi. Kun hengaan suklaamestarin kanssa ja Kun joudun murskatuksi miehen alle.
Kaiken tämän jälkeen, kun olen astunut Suomen maankamaralle, olen ajatellut vallankumouksellisia ajatuksia, joista lähipiirini on (pienessä mittakaavassa) joutunut kärsimään. Sillä eihän Suomi ole mikään Islanti, eihän täällä sovi tehdä juuri tasan sitä, mitä haluaa. Sepä vasta noloa olisi, jos tyttö alkaisi tanssimaan keskellä katua, tai jos vaikka samainen tyttö alkaisi laulamaan lempibiisiään.   EIKS toi oo TOSI VÄÄRIN?! Mun mielestä on, ja voisin oikeestaa olla toi tyttö, joka niin tekis. K-marketissaki aloin vaa tanssimaan viidakkomurot kainalossa. Kaikki, jotka tätä mun pikkublogsuu lukee niin vois ottaa jotenki rippeen tästä mun vallankumouksesta ja alkaa tekee spontaanisti ja heittäytyen just sitä mitä siin hetkes haluaa! Tosi vapauttavaa. Ja sekin vielä et kun sen tekee, niin vastoin kaikkia odotuksia sun päälle satelee hymyjä! Ehkä vähän hölmistyneitä ja pöyristyneitäki välillä, mut silti!
Mun pitkäaikanen unelma, flashmob, toteutu siellä LungA-festreilla( tosin eri muodossa), kun lounaan aikaa me alettii eläytyy ja oltii sydänsärkyneitä, mutta toivoa täynnä olevia naisia. Musiikki alko soimaan ja me alettii hämmentää ihmisiä alkamalla tanssii ja laulaa ja hyppii Turn Aroundin tahdissa jättäen soppakulhot pöydälle. Mä niin suosittelen tommosta yhtä kokemusta ja kohta sitä onki kahta kokemusta rikkaampi. Jos annan pikkurillin, niin se vie koko käden, ja tässä tapauksessa se ei haittaa;)
Otsikko kuinka rakastunut voi olla, niin se jää ihan teistä ja musta kiinni, kuinka rakastuneita me ollaan muutoksen tuulahdukseen, siihen että annetaan ohjat ei kenenkään vietäväksi ja vaan let it be!