Mullon taas ollut tässä hektistä ja kesä koostunut pienistä hetkistä. Ne hetket on ollut ainutlaatusia omassa mittakaavassaan. Tää kesä on muutenkin ollut aivan erilainen, kuin viime. Oon ollut tosi vähän tässä rakkaassa kotikaupungissani ja sitä enemmänki poissa Ahvenanmaan kautta ihan Islantiin asti. Sitten, kun on kotiutunut, niin on halunnut nähä kavereita ja oman huoneen sänky on ollut poissa käytöstä jonku kuukauden ja veljet on tehny kotihommat. HAHA sanon vaan minä. Mutta en käsitä sitä, kun aika moni on blogiinsa ja kaveritkin valittanut, että tää kesä on ollut täysmätä paska kylmin ikinä. Okei, onhan se totta, mutta tarviiks mielialan pohjautua noinkin tyhmiin asioihin?
Jos mäkin aina pohjauttaisin, niin sittenhä täällä Suomen kylmässä pohjolassa asiat ois ihan perseestä ja naama mutrulla hela tiden. Kuulostaako nannalta?
Seki on totta, ettei aina voi paskoo sateenkaaria( niinkun Unelmien poikamiehessä sanottiin) ja ei meijä tarvii olla niitä Disney- prinsessoita, jotka on tippunu sadusta tähän oikeesee realiteettiin. Ei puut laula meille takasin, ei oravat puhu meille, ei ritari juokse läpi tuulen ja tappuran, ei koko maailma rakasta meitä miinus paha äitipuoli tai siskot. Mut voidaanha me silti yrittää, niinku mitä väliä, ei siinä menetä mitään. Tai jos pelkää menettävänsä arvokkuuden, niin sit voi samantien muuttaa takas sinne Ranskan hoviin.
Me täällä länsimaissa ollaan totuttu saamaan kaikki, mitä me halutaan, jossain mittakaavassa. On perheitä, ystäviä, poika- ja tyttöystäviä, työnantajia, sukulaisia, lemmikkejä jne. Kun soittaa on aina, joku ketä vastaa, kenen luokse mennä, kuka kuuntelee ja opastaa. Kun soittaa on aina, kenen kanssa sovitaan tapaavamme tunnin päästä kaupungilla tai rannalla. MUT entä sitten se päivä kun ei ookkaan sitä jotain, kun kaikki tuuttaa varattua, tai kun kaikilla on koko viikko täynnä työvuoroja ja oma perhekään ei kerkii tekee mitää. Mitä sitten, ihmiset on selviytyjiä ja niimpä me yritetää keksii jotain itte. Näytetää et meikä tarvii joskus yksinäisyyttä ja kyllä ne seiskaluokalla alotetut tumput pitää joskus tehä valmiiks. No eihän siinä tietenkää niin käy, vaan parinkymmenen minuutin päästä lösähdys sohvalle ja sen hetkinen paras kaveri, kake, käteen.
Haluisin tosissani olla semmonen ihminen, joka hymyilee pään sisällä, koska sillonki se väistämättä tulee ulos ja koko maailma kirkastuu. Mutta mulle käy usein, niin etten vaa osaa olla yksin. Meen koneelle ja siellä juttelen niin monella ihmiselle, avaan niin monta ikkunaa ja välilehtee kunnes kone pugaa. Yritän tosissani keksiä kaikkea kivaa ja olla vaipumatta epätoivoon, kun huomaan että mun pitää viettää koko päivä Melissa Pulkkisen kanssa. jeah! Yks päivä, mun epätoivo voitti mut totaalisesti, ja puin hupparin ja lökärit päälle ja lähin juoksee niin kauas kun jaloista lähti. Olin ollut niin kamala lapsi, huutaen porukoille, kettuillut, koltellu kahdoin, että alko oikee oksettaa. Juoksin paljain varpain mettää ja sieltä suoraa jäätävän kylmää veteen, ajatellen, että tää on mun rankaisu, siitä etten osaa hymyillä pään sisällä.
Jälkeenpäin tuli niin tyhmä olo, ettei mitään rajaa. Alan kelaamaan päivää taaksepäin ja mietin, miten oisin voinu käyttäytyä. Tietteks niitä aikakausien testejä, missä valittet aina KYLLÄ tai EI ja sit se reitti lähtee tiettyyn suuntaa riippuen sun valinnasta. Ja lopuks tulee tadaa olet maalaisfriikki yms. Niin mietin et jos oisin vaan joka kerta valinnut vaihtoehdon KYLLÄ, ja ajatellut positiivisesti miettien et kaikissa pilvissä on kultareunat, niin ehkä en istuis metässä itkemässä kun sattuu niin paljon ja on paha olla.
Oikeesti ihmiset ei se oo kovin paljon meijä elämästä, et nostetaa suupielet kohti kattoo ja mieli avoimeks ja tehää se mitä käsketää. Jokainen päivä ja hetki opettaa meitä ja niinku saduissa on aina opetus, niin on myös oikeessa elämässä. Otetaan opiksemme!:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti