Elämä ei oo helppoo.

Rakastan mun elämää parhaillaan, mullon kaikkee minkä vuoks voisin päivä toisensa jälkee hyppii pitkin katui ja kiljuu onnesta sekasin. On taas se aika vuodesta kun puut vaihtaa väriä. Lehden sisällä ja ulkona alkaa tapahtua ja tuo viaton vihreys varautuu maailmaan muuttumalla uhmakkaaksi, valmiina ottamaan haasteita. Valmiina talven kylmyyteen. Valmiina siihen, että elämässä saattaa tulla kolhuja. Valmiina siihen, että joskus vielä minäkin putoan täältä korkealta.
Ja kuinka kauniin näköistä tuo vaihdos onkaan, se väriloisto!
Joskus pelätään turhaan muuttumista, pelätään sitä, ettei kaikki olekaan ennallaan, niinkuin aikaisemmin. Pelätään sitä, että vielä joku päivä tämä kupla poksahtaa ja tajuan olevani vain yksi lehti suuressa puussa. Ei siinä olekaan mitään väärää, puu on vankka ja juuret ovat syvällä ja siinä ympäristössä on turvallista kokea ja nähdä. Miksi? Koska ei ole ketään, kuka vähättelee, ei ole ketään kuka kateellisena katsoo päästä varpaisiin. Kaikki rakastaa, kaikki välittää( tai ei välitä, vaikka kuinka nolo olisi), kaikki pitää huolen ja on mieletöntä matkata eteenpäin! Kaikki on täydellistä satua. Kaikki on unelmaa. Mutta jotain puuttuu.

Samaan aikaan ihminen makaa vankilan sellissä, menettäneenä kaiken, mitä omisti, kaiken mitä rakasti, kaiken mistä pitää huolta. Mutta hänellä on kaikki. Hänellä on Jumala.

Mua hiukan huolettaa sen, että näin uskovaisena on helpompi elää uskoa hädän hetkellä, paniikissa ja epätoivossa. Viikonpäivät vaan vilisee kovaa vauhtia viettäessä ne aamupäivällä koulussa, päivällä kavereiden kanssa ja viikonloput perheen tai poikaystävän kanssa, ellei molemmat. Saan tehä sitä, missä olen hyvä, saan tehä sitä mitä mä haluan. Tietokone, televisio, mikroaaltouuni ja paahdin on kovassa käytössä samanaikaisesti kun Raamattu, Hope-lehti ja T-paita visusti kaapissa. Aamulla kaapille meniessä kaivan ja löydän syvältä tuon harmaan paidan Jeesuksen kuvalla varustettuna tekstinä: My hero, näen sen ja tungen vaan peremmälle. Otan pitsipaidan, katson peilistä todeten, juuri täydelliseltä näyttää. Juuri siltä se näyttääkin, ulkoisesti. Mut tiän et mun sydämessä on tyhjä kolo, mitä perhe, poikaystävä,kaverit, vaatteet, elokuvat, ei mikää voi täyttää!
 Meen nuorteniltaa, istun penkkiin ja ajattelen, mitä voisin tehdä huomenna, tai mitä ruokaa ala-kerrassa on, hämäännyn kun viereinen aivastaa ja alan miettii josko se olis kipee. Sitten huomaan, että sukkahousuissani on reikä ja yritän peitellä sitä, samaan aikaan salakuuntelen takapenkin kuiskuttajia. Katson puhelinta, josko joku olisi laittanut tekstarin. Jalka puutuu, korjaan asentoani. Hiukset valahtavat naamalle ja huomaan kakshaaraisen. Alkaa etsintä. Olen juuri löytänyt neljännen, kun havahdun siihen että ääni vaihtuu mikissä ja huomaan, että puhe meni ohi.

Aika surkuhupaisaa. Toivon, että oppisin muistamaan Jumalaa myös ilon keskellä, mutta se on niin vaikeeta! Ei ihme oikeesti, että Afrikassa kaikki on niin ilosia ja välittää, koska käytännössä niillä ei ole mitään muuta kun toisensa. Ei ihme että tatuoitu vankilakundi muistaa kiittää Jumalaa joka leivänmurusta, jonka hän saa. Ei ihme, että huumeriippuvaiset ylistävät Herraa täysillä. Mutta entäs me, uskovaisen kodin lapset, joilla on kaikki hyvin, entäs me niinsanotut täydelliset enkelilapset? Muistetaanko me kiittää Jumalaa vai odotetaanko me että käydään pohjalla, tiputaan puusta, ja sitten turvaudutaan. Nii- in. Ei se uskossa eläminen oo niin helppoo.