to expect or not to expect

Tassa eilisen keskustelun innoittamana ja muutamien blogien ja ihmisten kohtaamisten jalkeen ajattelin kirjoittaa eraasta ilmiosta.

Oon aikasemminki kirjottanu tekstin bucketlistista.

Ja nyt uudella nakokulmalla haluan ottaa asian puheenaiheekseni.


Oon ollut taalla Perussa pian 2kk. Ja ihmiset kysyy multa etta oliko sellaista kun odotit? Oliko mitaan samanlaista kun olit ajatellut? Ootko oppinut espanjaa? Ootko tutustunut uusiin ihmisiin? Ootko seikkaillut?


Ja joo, ymmarran etta toi on ihmisten (monen) tapa kysella kuulumisia ja nayttaa mielenkiintoa.


Mutta mita se aiheuttaa vastaanottajalle?


No itseasiassa oon ollut kahdella tourssilla, mutta kylla mieluusti menisin tuonne vuorille vaeltaa teltan ja trangian kanssa viikoksi. Muttakun en voi. Mullon tyot. Tai joo kylla oon oppinut espanjaa, mutta alkaa luulko etta se ois nykyaan mun aidinkieli.


Ma kerron, mita se aiheuttaa. Surua. Kateutta. Ilmaan huokailtuja toiveita ja itsensa tuntemista surkeeks luonnonkappaleeks, joka ei saa mitaan elamallaan aikaan.


Okei, liiottelin. Mutta miks pitais keskittya asioihin, mita ei oo paassyt( eika valttamatta paase) tekee? Tottakai maailmassa ois vaikka mita paikkoja, joissa kayda ja asioita, joita tehda. Taa Perukin on seikkailijan paratiisi. Taalta loytyis maastopyoravuoriajelua( mita lie meinaakaan) laama-vaelluksia, kahdeksanpaivan-lumivuoriseikkailuja, kalliokiipeilya, canoyonilla tepastelua, benji-hyppya sillalta, viidakossa riittais varmasti liaanei ja vaikka mita!

Musta meidan pitais enemman paino sanalla enemman, keskittya siihen mita ollaan saavutettu ja mita ollaan tekemassa.


Ite ainakin ajattelen mun elamaa parhaana mahdollisena just mulle. Ja etta asiat mita oon tehny ja oon tekemassa, on just parhaita mahdollisia mulle. Kyse ei oo siita etta lahden suorittamaan jotain listaa ja asetan ittelleni tavoitteita ja jos ne ei toteudu, niin kelaan etta olipa surkee reissu.

Alkaa ymmartako vaarin. Tavoitteet on oikein jees juttu. Mutta niiden orjallinen toteuttaminen ei.


Sanoin eilen keskustelussa, etta ma en niinkaan halua seikkailua, seikkailun varsinaisessa merkityksessa. Etta mun ei tarvii kiertaa hullun lailla nahtavyyksia ja osallistuu joka ikiseen paiva-tourssiin. Etta jokaikinen ihminen tanne tullessaan voi tehda noi. Voin lukee tripadadvisorin sivuilta, minne kannattaa menna ja mika oli huikeeta ja mille annettiin 4tahtee. Mutta mulle tarkeemmaks on muodostunut seikkailu mun elamaan, muhun itteeni.


Voi kuinka mutkikkaat ja monipuoliset ne polut onkaan. Kirjotin postauksen siita, mita kaikkee oon loytanyt. Musta ne asiat paihittaa lumivuoret ja turkoosit laguunat. Koska turisti-matkat jaa elamaan. Muistoihin ja valokuva-albumeihin. Mutta rohkeus, itseluottamus, itsetuntemus, altruismi, sydamellisyys ja arvostus jaa elamaan mun sieluun, mun olemukseen, mun kaytokseen, mun tekoihin, sanoihin, myohemmin miten tuun kasvattaa lapsiani ja milla tavalla puhun viisaana mummona lapsenlapsille iltapalalla.


Haluun sanoo, etta missa ikina oottekin, mihin ikina meettekin ja mita ikina teettekin, alkaa vaheksyko! Se on varmasti just sita mita sun elamantilanne vaatii.


Voidaan kattoo kateellisina muidenmatkallamaailmanymparivainminajarinkkani- kuvia tai voidaan kattoo meidan sisimpaan ja miettii etta just tassa on hyva olla. Klisee, ei oo viela mun aika, pitaa paikkansa. En tosiaankaan ois selvinnyt tasta ilman mun kokemusta 9kk asuen neljan tyton kanssa tai muutamia kesia Hesburgerissa. Kaikki mita koetaan on vaan osa tulevaa.


Jos tulisin taalta ajatellen etten paassyt kaymaan Alpamayolla tai en puhu lentavaa espanjaa, niin oisin taysi epaonnistuja.

Sen sijaan haluan tulla taalta ajatellen niita asioita joita sain kokee.


Ja vaikka luovutettais joskus, niin miks ajatella etta luovutin. Miks ajatella negatiivisuuden kautta?


Meidan kulttuurissa arvostetaan nykyaan niin paljon kokemushamstrausta ja saavuttamista, ettei aina tajuta huomaa mita ollaan jo saavutettu kun kiidetaan nokka pitkalla jo seuraavaa kohti.

Instagramit tayttyy upeista kuvista ja jos oltais sims-ukkeleita, niin meidan kateuden maara vaan nousis ja oman elaman arvostus laskis.


Ihan tosi, vaikkei sita aina huomaakkaan.


Ottakaa hetki ja miettikaa mita kaikkee teidan elamassa on. Mita kaikkee ootte jo saanut kokea. Missa vaiheessa ns sun elama on. Nahkaa ymparillanne ne kaikki ihmiset, jotka valittaa teista ja rakastaa teita. Pysahtykaa. Olkaa. Hamstrataan arvoja, ei maisemia.