Tuolla on mun koti. Huaraz kokonaisuudessaan ja ruskeudessaan
Yksi paiva tehtiin tyomatka Matara pampaan. Matara pampa on comunidad, eli yhteiso, joka on Arco Iriksen toiminnassa mukana. Sen kylalaiset neuloo yhtalailla kaikkia neuloksia.( Oon muuten tajunnut kuinka tarkeeta niidenki apu on nyt kun on ollut sellasia 500kaulaliinan ja pipon tilauksia…) Meidan matka koski kaulaliinoja, joiden laatu ei ollut tarpeeks hyva lahetettavaks. Mut pyydettiin mukaan jotta tutustuisin muihinki kyliin.
Lahdettiin sitten ajelee meidan camionetalla. Ylospain ja ylospain. Tie kaarteli ja kierteli vuoria myotaillen.
Ja meidan auto oli just sellai etta jokaisessa mutkassa kuulu ihme aania ja mietin etta jos ton auton ohjaus nyt pettaa niin lennetaan taalta alas. Vahan lievasti jannitti ja pidin tiukasti kiinni penkista(ihanku se ois hatatilanteessa mitaan auttanut).
Mutta maisemat oli aivan huikeat! Yritin ottaa kuvia auton ikkunasta ja oon pahoillani jos laatu ei oo mita parhain. Siina vahan taristiin kuopista ja jannityksesta.
Korvatki meni lukkoon. Ja vahan jouduin pidattelee ettei laatta ois lentanyt. Mutta selvittiin sinne kylaan. Yhtakkia vaan auto kaanty sellaselle mutahiekkakuoppatielle ja lahdettiin kapuamaan sita vahan aikaa. Ja sitten se aukeutuikin. Matara pampa.
Olin ihan haltioissani jotenki siita. Keskella vuoria oli vaan vahankun laakso. Vihreeta. Ja paljon elaimia. Kuten aasei, lampaita, koiria, lehmii ja olin vaan etta oih. Jotenkin taa Huarazin ruskeus vahan pilaa tata kaupunkia. Kaipaan vihreeta. Luontoo. Kauneutta.
Siina muut ryhty hommiin ja ma vahan menin tutkailee paikkoja. Ja kattelin ymparilleni kun varikkaat hahmot liikuskeli. Noissa Quechuaneissa on kylla jotain taianomaista. Ja ne varit. Tassa yks kuva miten oikeesti niiden vaatteet vaan loistaa! Ja lisaks aivan ylisopo jalkapallokentta/laidun.
Sen verran etta elaimet on kiinni jaloistaan narulla. Se on taalla tapa paimentaa. Mutta jotenkin surullista kun ne voi vaan liikkua tietyn maaran.
hehe taas vahan tarahtanyt kuva(autosta), mutta ehka tasta saa sen kasityksen
Sitten vaan nautiskelin auringonpaisteesta ja istuskelin ruohikolla ja vedin sita freesii ilmaa vaan kympilla keuhkoihin. Jotenkin tunsin itteni cowgirliks.
Sitten viela uskaltauduin kysyy kahdelta pikkupojalta, jos oisin saanut ikuistaa ne, ja sain.
Kyllahan rakennustenki kuvaaminen antaa jotain, mutta se ei anna elamaa tai jaa sita. Ja mita on elama? Ihmiset. Oon nyt rohkeesti kysellyt/paparazzeillut taalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti