Don`t you know I`m not your ghost anymore.......
Eilen koulun jälkee hyppäsin ekaa bussiin ja menin sinne minne se vei. Löysin itteni keskussairaalanpysäkiltä, ja kun sieltä sitten ihanaa mettäreittiä kävelin kohti himaan, niin aloin ajatella kaikennäköstä. Lumihiutaleitten tippuessa naamalleni ja niiden sulaessa pitkin poskiani tuli mieleen tää Christina Perryn biisi, juuri tämä, jota on soitettu radiossa kyllästymiseen asti ja niin kauan että jokainen osaa tämän jopa ulkoa. Silti siellä polulla vasta tajusin koko biisin sanat.. Halusin heti tulla kirjottamaan siitä, kuinka me ihmiset ollaa hauraita ja heikkoja ja epätäydellisiä ja haavottuneita! Itseasiassa olin eilen yökirkossa ja puhuin(todistin) tästä sillain ohimennen, mutta tää on semmoi asia mistä ei puhuta. Meijät vuorataa tähän maailmaan johonkin frikin höyhenuntuva peitteesee ja kääritää oikein hyvin ja tuuditellaa siihe ajatuksee et kaikki on hyvin ja ei ole mitään hätää. Okei onhan se niin ettei ole mitään hätää mutta mun mielestä maailma on kuin leijona( rakastan oikeesti leijonia!); uljas, rohkea, suojeleva, arvaamaton mutta silti kesytettävissä.
Voisin uskaltaa sanoa, että me jokainen ollaan jollain tavalla satutettuja. Ja kurjaa kyllä se on aika normaalia, koska tietty pitää ottaa se riski että tutustuu uusiin ihmisiin ja uskaltaa avata jopa sydäntä, mutta sekin riski on olemassa että avaamme sen väärille ihmisille, nille ihmisille joihin ei olisi pitänyt tutustua, niihin jotka syystä tai toisesta tulevat haavoittamaan meitä.. Sen jälkeen sydän on särkyneenä eikä sitä noin vaa korjata kun jotai takin repsottavaa nappia. Se on iso projekti, se vie hirveesti energiaa ja tuntuu ettei millää kykene. Haluaisi vaan sulkeutua omaan huoneeseen kattoa elokuvia, missä kaikki menee niin täydellisesti, mutta palatessa takas todellisuutee olo on vielä kauheempi ja sitten mennää hakee uus litran jäätelöpakkaus tuhottavaksi. Uskotellaa ittelle ettei enää ikinä puhu kelleen ja alkaa erakoks jotta elämä ois helpompaa sen kookospalloran kans siel saarel....
But I have grown too strong
To ever fall back in your arms.
Silti siis vaikka mein elämä meinaa särkyy sirpaleiks käsiin, ettei oo enää mitää mikä pitäs sen kasas, niin silti se pikaliima tulee jossai muodossa. Se voi olla ystävän rohkaseva sana, bussissa jonkun lapsen nauru, äidin välittävä katse ja ennenmuuta uskovaisena voin sanoa Jeesus. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti