10,000 reasons

to be happy. Tietteks sen tuntee ku on niin täydellistä ja ihanaa että sanat melkeen pilaa sen hetken? Kuvitelkaa joku paikka, joku aivan totaalisen ihana, sulle tärkee ihminen, läheisyys ja omana ittenä oleminen. Tajusin siinä hetkessä että hyvään päivään hetkeen tai muistoon ei tarvita mitää välineitä tai kulissei tai otollista lähtökohtaa. Siihen tarvitaan vaan, ei mitään. Se vaan on jotain, mitä en nytkää voi kuvailla. Siinä istuskellessani en halunnu avaa suutani, koska ei tarvinnu.
Se on jännää kuinka elämä kuljettaa ihan erikoisia reittejä ja erilaisii tilanteisii erilaisten ihmisten kanssa. Hiiteen ennustajat ja tarokortit sun muut, tulevaisuutta ei voi ikinä tietää tai arvata etukäteen. Se on vaan niinku lumipallo joka lähtee vaa vierii johki arvaamattomaa suuntaa, eikä sitä sen pahemmin ohjailla ja lyödä vetoo minne se jatkaa matkaa. Tykkäsin oikeestaa tästä mun metaforasta, koska mitä tekee lumipallo matkaa jatkaessaan? Halusitte tai ette, se kasvaa, suurenee, valtavasti ja pienessä ajassa. Musta toi kuvaa hyvin mun elämää, sun elämää, meijä kaikkien!

Mitä pitemmälle menee niin biologisestiki me kasvetaa ja henkisesti kypsytää. Ja muistot meijä kassassa kasvaa. Ja ei ne aina oo hyvii, mut niistä opitaa, joten me kasvetaa edellee. En oo muuten koskaa miettiny et millon se lumipallo sit pysähtyy...? JOS ois joku ihan valtavansuuri lumivuori, joka vaan jatkuis ja jatkuis niin se palloki vaa pyöris ja joka kierroksella kaappais syliinsä lisää lunta. Niin meijän elämäki pyörii ja pyörii ja vie meit uusii tilanteisii ja uusiin kokemuksiin ja uusiin konflikteihin ja uusiin ihanuuksiin.
(Olen pahoillani, jos mun teksti on epäymmärrettävää kielikuvapursuiluu)

Mut kuten jo alussa sanoin, en kykenis kuvailee mun tilaa sanoin, normaalein. Tekis mieli vaan mennä veden alle kirkuu, onnesta.