Okei, tilanne on tää: lähdin Peruun viime viikon perjantaina(19.9.2014), tai ainakin mun piti. Nyt istun kotona sängyllä ja tunnen Suomen kylmyyden puskevan seinän läpi. Mikä meni vikaan?
Aina sanotaan että mikä ei tapa, vahvistaa ja vastoinkäymiset opettaa ja mikä tärkeintä, ne kuuluu elämään. Mutta miks tuntuu, että ne musertaa hajalle? Ikäänkuin kaikki, minkä eteen teki töitä ja suunnitelmia, vaan haihtuu ilmaan.
Naureskelin tässä yks päivä, että oon kasvanut ja oppinut nopeemmin ja useammin nousee jaloilleni(oonku Bambi heikoilla jäillä) ja en oo edes kerennyt lentokentälle! Oon sählännyt edestakas autokoulujen kanssa, rokotteiden ja vaikka ja minkä, ainakin tuntuu siltä. Viimenen tikki oli kun sain sähköpostia että mun pilotit on mennyt lakkoon! Go Airfrance.
Aina sanotaan myös, että kolikossa on kaks puolta. Mun sängyn yläpuolella on lappu, jossa lukee:" Aurinkoisia ajatuksia!!"
Liian usein jää murehtii tilannetta ja näkee ainoastaan synkästi, myös mä syyllistyn tähän. Päätin kääntää katseen aurinkoon. Nyt kerkeen hoitaa ajokoulun syventävän vaiheen rauhassa loppuun ja viedä poliisille todistuksen ja luottaa että postilaatikkoon kolahtaa uusi kortti, saan/kerkiin otettua kaikki hepatiittivahvisteet Suomessa, sain helpomman kentän sekä enemmän aikaa vaihtaa konetta, pakkaan rauhassa ajatuksen kanssa ja saan viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa ja auttaa isossa seurakunnan kampanjassa( Mahdollisuus muutokseen).
Luota Jumalaan.
Uusi tilanne on tämä: 25.9 lähtö Peruun(Huaraziin ja Limaan) neljäksi kuukaudeksi käyttää mun lahjoja Jumalan työssä. Pääsen suunnittelee neuleita, pitää taidepajaa lapsille, sisustaa ja somistaa, eli tekeen sitä,missä oon hyvä ja samalla auttaan. Voiko enempää toivoa? Ja ainiin, taisin unohtaa..kaikki tämä espanjaksi!
Mun sydän vaan iloitsee ja tanssii innostuneena ja odottavaisin mielin♥
Rohkeesti vaan eteenpäin, ei eletä peloille, vaan unelmille!
tiistai 23. syyskuuta 2014
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Day of honesty
Onko sulla kaikki okei?
Mä olen terve, mulla on aivan vallottavan ihana perhe, ystäviä, poikaystävä ja työpaikka.
Silti villapaitaan pukeutunut poika pysäyttää mun normaalin elämän kirpparilla katsoessa mua syvälle silmiin ja kysyessä: " Onko sulla kaikki okei?" Vastaan hiukan hämmentyneenä, että ooon, on. Ystäväni katsoo mua ja varmistaa ja sanoo että näytän vähän siltä ettei ois. Ajattelin että kyse oli meikittömyydestä, mökkitukasta ja epänormaalin mustasta asukokonaisuudesta.
Ajaessani kotiin ajattelin kysymystä uudelleen ja ihan day of honestyn kunniaks aijon olla rehellinen.
Mua pelottaa ja en jaksa sitä. Luen elämänopaskirjoi ja tiedän varsin hyvin että tommoset ajatukset pitäis ohittaa ja keskittyy olee kiitollinen ja fearless. Pelon lisäks mua ärsyttää se, että en sais pelätä. En sais olla surullinen. En sais murehtia turhasta. En sais märehtii nurkassa ja rypee siinä tunteessa.
Ihminen muuttuu kokoajan. Minäkin. Maailma muuttuu ympärillä ja sosiaalinen ympäristö muuttuu. Mutta mun rooli tässä Luojan kertomuksessa on sama. Iloinen, pirteä tyttö, joka rakastaa elämää. En jaksa.
Jokaisella ihmisellä pitäis olla oikeus olla vaihteleva. On ihan okei, ettei aina kinosta. On ihan okei että joskus pukeutuu mustaan, mutta se ei meinaa että minä oisin musta sisimmästä.
Päätin nyt tehdä muutoksen, kuten sanoin en jaksa. Sovitaan että elämässä pärjätään pitemmälle ilolla ja auringonsäihkeet silmissä. Joten käännän sivun. Minusta tulee se tyttö, ei tyttö, vaan sittenkin nainen, joka haluan olla. En murehdi enää että voi paska en osaa tehdä ruokaa tai että taisin ennen ajatella ja keskustella syvällisemmin, mussa oli enemmän kerroksia, olin notkee, rakastin elämää ja olin aina iloinen. Sanoin olevani rehellinen ja mä oon. Valehtelin. Mä osaan tehdää ruokaa, mä osaan ja kykenen keskustelee astetta syvemmin, mä venyn ja oon iloinen, kunhan haluan- Luota itseesi ja sano hyvästi tahroillesi.
En enää valita, ettei mun elämällä ole suuntaa. Että en keksi mitä haluan opiskella. Mä elän.
Jollain tavalla haluisin omaksua feng shuin. Elää hetkessä. Pysähtyä. Olla pelkäämättä tulevaa. Katoin elokuvan:About time, ja siinä hienosti kuvattiin kuinka eritavalla voi elää päivänsä. Ja jos valitsee huonosti, niin missaa kaiken. Kaiken. Kaupan myyjän iloisen asenteen. Pikkulapsen nuolemassa onnellisena jäätelöö. Pilvihattarat roikkumassa taivaalla. Oman äidin ystävällisen eleen. Ystävän huolenpidon. Poikaystävän kehun. Niittyleinikin ojan reunalla. Ja mä en halua missata mitään.
Pystyn mihin vain, jos haluan! Tästedes haluan elää niin, ettei multa tarvittais tulla kysyy, että oonko okei.
Mä olen terve, mulla on aivan vallottavan ihana perhe, ystäviä, poikaystävä ja työpaikka.
Silti villapaitaan pukeutunut poika pysäyttää mun normaalin elämän kirpparilla katsoessa mua syvälle silmiin ja kysyessä: " Onko sulla kaikki okei?" Vastaan hiukan hämmentyneenä, että ooon, on. Ystäväni katsoo mua ja varmistaa ja sanoo että näytän vähän siltä ettei ois. Ajattelin että kyse oli meikittömyydestä, mökkitukasta ja epänormaalin mustasta asukokonaisuudesta.
Ajaessani kotiin ajattelin kysymystä uudelleen ja ihan day of honestyn kunniaks aijon olla rehellinen.
Mua pelottaa ja en jaksa sitä. Luen elämänopaskirjoi ja tiedän varsin hyvin että tommoset ajatukset pitäis ohittaa ja keskittyy olee kiitollinen ja fearless. Pelon lisäks mua ärsyttää se, että en sais pelätä. En sais olla surullinen. En sais murehtia turhasta. En sais märehtii nurkassa ja rypee siinä tunteessa.
Ihminen muuttuu kokoajan. Minäkin. Maailma muuttuu ympärillä ja sosiaalinen ympäristö muuttuu. Mutta mun rooli tässä Luojan kertomuksessa on sama. Iloinen, pirteä tyttö, joka rakastaa elämää. En jaksa.
Jokaisella ihmisellä pitäis olla oikeus olla vaihteleva. On ihan okei, ettei aina kinosta. On ihan okei että joskus pukeutuu mustaan, mutta se ei meinaa että minä oisin musta sisimmästä.
Päätin nyt tehdä muutoksen, kuten sanoin en jaksa. Sovitaan että elämässä pärjätään pitemmälle ilolla ja auringonsäihkeet silmissä. Joten käännän sivun. Minusta tulee se tyttö, ei tyttö, vaan sittenkin nainen, joka haluan olla. En murehdi enää että voi paska en osaa tehdä ruokaa tai että taisin ennen ajatella ja keskustella syvällisemmin, mussa oli enemmän kerroksia, olin notkee, rakastin elämää ja olin aina iloinen. Sanoin olevani rehellinen ja mä oon. Valehtelin. Mä osaan tehdää ruokaa, mä osaan ja kykenen keskustelee astetta syvemmin, mä venyn ja oon iloinen, kunhan haluan- Luota itseesi ja sano hyvästi tahroillesi.
En enää valita, ettei mun elämällä ole suuntaa. Että en keksi mitä haluan opiskella. Mä elän.
Jollain tavalla haluisin omaksua feng shuin. Elää hetkessä. Pysähtyä. Olla pelkäämättä tulevaa. Katoin elokuvan:About time, ja siinä hienosti kuvattiin kuinka eritavalla voi elää päivänsä. Ja jos valitsee huonosti, niin missaa kaiken. Kaiken. Kaupan myyjän iloisen asenteen. Pikkulapsen nuolemassa onnellisena jäätelöö. Pilvihattarat roikkumassa taivaalla. Oman äidin ystävällisen eleen. Ystävän huolenpidon. Poikaystävän kehun. Niittyleinikin ojan reunalla. Ja mä en halua missata mitään.
Pystyn mihin vain, jos haluan! Tästedes haluan elää niin, ettei multa tarvittais tulla kysyy, että oonko okei.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Kolme yhdellä iskulla
Huomasin äskön, että asia josta vaietaan tai pidetään hihhulointina, saa eniten katsetta. Se on tilastojenki mukaan asia, josta luetaan(te luette) eniten. Mulle usko ei ole mikään megafoni käteen ja huutelee ja joka toisessa lauseessa tulee ilmi et oon uskossa ja rakastan Jumalaa.
Haluun kirjottaa siitä, että millasta se rakkaus on tällähetkellä. Millasta on rakastaa kahta asiaa samaan aikaan.
Tietysti rakastan moniakin asioita ja mama sano mulle, että käytän paljon sanoja: rakastaa ja täydellinen. On helppoo sanoo että rakastan kesää ja jäätelöö ja ruohikkoo varpaiden välissä. Rakastan laiskotella ja kattoo telkkuu tekemättä mitään. Rakastan kun tuuli tempoo hiuksia ja rakastan sitä kun aurinko paistaa pitkästä aikaa.
Mutta miltä tuntuukaan rakastaa jotain ihmistä. Ei äitiä tai iskää tai sisaruksia tai kavereita. Vaan sitä kumppania jonka kanssa haluut jakaa elämäs. Mua ärsyttää suuresti että Raamatun aikaan ei seurusteltu, raamattu ei oo mikään paras mahdollinen ohjenuora siinä tapauksessa. Ei siellä lue miten toimia. Ja oonkin huomannut, että sen oppii vaan ite elämällä ja pitäen silmät avarana. Menemällä itse tilanteisiin ja katsomalla mitä tapahtuu.
Se oli asia, mitä lähin miettii seurustelun alettua, miten pitää Jumala silti edelleen ykkösenä? Vai pitääkö? Mun yks kaveri sano aika raisusti, että jos poikaystävä menee Jumalan edelle, niin se on epäjumala. Olin ihan et EEEEEEEEEEEEEI miten voit sanoo noin??! Hui kamala.
EI se mee noin. Et toi tai sit toi toinen tie. Vaan se voi olla molemmatkin.
Jumala rakastaa mua ja mä rakastan Jumalaa, mutta en saa siltä sitä fyysistä läheisyyttä. En voi pitää Jumalaa kädestä kiinni niinku oikeesti, se ei voi halaa mua ja sanoo, kuinka paljon merkkaan sille.
Toki Jumala voi tehdä ton kaiken, mutta ei semmosella inhimillisellä konkreettisella, helposti ymmärrettävällä tasolla.
Oonkin sitä mieltä että se on semmoi "rakkausviiva" jossa on mun kaikki asiat mitä rakastan. Enempää tai vähempää nostamatta jotain toista asiaa korkeemmalle.
Jokaisella niillä on erilaisensa tehtävä.
Ja uskon, että Jumala antaa meijän ympärille semmosia asioita ja ihmisiä, joiden kautta sen rakkaus meihin heijastuu.
Se antaa mun ympärille ihmisen, jota rakastan, ja jonka kanssa haluun jakaa mun elämän. Tiän, että on joku joka pitää meistä huolen. Niinku vaimo. mies . Jumala. Pyhä kolminaisuus.
Kyse ei ole siitä, että nytkun olen löytänyt "maailmasta" rakkauden, en voi saada tai ylläpitää sitä taivaasta tulevaa.
Tietysti se on vaikeempaa antaa sitä aikaa Jumalalle, koska sun elämässä yhtäkkiä onki joku muu, joka vie sun huomion. Joku, jonka kanssa haluut viettää sun ajan. Mutta oon aikasemmin kirjottanut, että ihmisessä on aukko, jotai ei poikaystävä(kään) täytä, se on Jumalan paikka ja siellä se pysyy.
Ei rakkaus oo valtataistelua!
Haluun kirjottaa siitä, että millasta se rakkaus on tällähetkellä. Millasta on rakastaa kahta asiaa samaan aikaan.
Tietysti rakastan moniakin asioita ja mama sano mulle, että käytän paljon sanoja: rakastaa ja täydellinen. On helppoo sanoo että rakastan kesää ja jäätelöö ja ruohikkoo varpaiden välissä. Rakastan laiskotella ja kattoo telkkuu tekemättä mitään. Rakastan kun tuuli tempoo hiuksia ja rakastan sitä kun aurinko paistaa pitkästä aikaa.
Mutta miltä tuntuukaan rakastaa jotain ihmistä. Ei äitiä tai iskää tai sisaruksia tai kavereita. Vaan sitä kumppania jonka kanssa haluut jakaa elämäs. Mua ärsyttää suuresti että Raamatun aikaan ei seurusteltu, raamattu ei oo mikään paras mahdollinen ohjenuora siinä tapauksessa. Ei siellä lue miten toimia. Ja oonkin huomannut, että sen oppii vaan ite elämällä ja pitäen silmät avarana. Menemällä itse tilanteisiin ja katsomalla mitä tapahtuu.
Se oli asia, mitä lähin miettii seurustelun alettua, miten pitää Jumala silti edelleen ykkösenä? Vai pitääkö? Mun yks kaveri sano aika raisusti, että jos poikaystävä menee Jumalan edelle, niin se on epäjumala. Olin ihan et EEEEEEEEEEEEEI miten voit sanoo noin??! Hui kamala.
Jumala rakastaa mua ja mä rakastan Jumalaa, mutta en saa siltä sitä fyysistä läheisyyttä. En voi pitää Jumalaa kädestä kiinni niinku oikeesti, se ei voi halaa mua ja sanoo, kuinka paljon merkkaan sille.
Toki Jumala voi tehdä ton kaiken, mutta ei semmosella inhimillisellä konkreettisella, helposti ymmärrettävällä tasolla.
Oonkin sitä mieltä että se on semmoi "rakkausviiva" jossa on mun kaikki asiat mitä rakastan. Enempää tai vähempää nostamatta jotain toista asiaa korkeemmalle.
Jokaisella niillä on erilaisensa tehtävä.
Ja uskon, että Jumala antaa meijän ympärille semmosia asioita ja ihmisiä, joiden kautta sen rakkaus meihin heijastuu.
Se antaa mun ympärille ihmisen, jota rakastan, ja jonka kanssa haluun jakaa mun elämän. Tiän, että on joku joka pitää meistä huolen. Niinku vaimo. mies . Jumala. Pyhä kolminaisuus.
Kyse ei ole siitä, että nytkun olen löytänyt "maailmasta" rakkauden, en voi saada tai ylläpitää sitä taivaasta tulevaa.
Tietysti se on vaikeempaa antaa sitä aikaa Jumalalle, koska sun elämässä yhtäkkiä onki joku muu, joka vie sun huomion. Joku, jonka kanssa haluut viettää sun ajan. Mutta oon aikasemmin kirjottanut, että ihmisessä on aukko, jotai ei poikaystävä(kään) täytä, se on Jumalan paikka ja siellä se pysyy.
Ei rakkaus oo valtataistelua!
perjantai 8. helmikuuta 2013
Täydellinen, täydellisempi elämä
Toinen mistä haluun samaan syssyyn kirjottaa on itse kirjoitus. Syy miksen oikeesti oo kirjottanu, ei oo aika, ei oo kiireet, ei oo täyteenbookatut päivät, vaan yksinkertaisesti: mua ei ole kiinnostanut, ei huvittanut, ei jaksanut, tuntu turhalta. Mietin, miksi edes kirjotan tänne?
Senkö vuoksi, että saisin hyväksyntää ja rakkautta ja tuntisin oloni tosi hyväks?
Vai, että saisin purettua mulle tärkeitä asioita tai mulle vaikeita asioita?
Vai että saisin hehkuttaa, kuinka täydellisesti menestyn espanjankuuntelussa ja kuinka ihana poikaystävä mullon?
Jos se ois toi eka, musta se ois ehkä väärä paikka hakee sitä hyväksyntää. Ainakin, mitä itte oon huomannu, on se, et sun pitää vaan yrittää oppii elää oman nahkas ja sielus kanssa ja ainoo kuka voi sua siinä auttaa on Jumala.
Toka, jos mulla ois mua vaivaavia asioita, niin en todellakaa kirjottelis mitää henkilökohtasta tänne. Se ois musta aika outoo, semmoset asiat pitäs kirjottaa ittelle päiväkirjaa.
Kolmas on ehkä kaikkein pahin mahollinen vaihtoehto. Yks päivä ennen nukkumaanmenoa otin mun puhelimen ja aloin selailla blogeja ja voi hyvänen aika, mikä hyökyaalto!! Siis jos tekisin tutkimuksen, niin varmaa joka toisella tytöllä maailmassa, tai no oikeestaan vaan Suomessa, ois blogi
Mulle ainakin tulee vaan tarve saada kaikkee mahollista kun luen niitä blogeja. Ja sit oon ihan sad kun mullei oo samanlaisia kiharia hiuksia, tai kun mä en oo päässy hierottavaks jonnekki tai kun söinki omatekemiä limapaksuspagetteja täydellisen sushi-aterian sijaan.
Miks pitää näyttää et JUST MUN ELÄMÄ ON NIIN HIENOO JA IHANAA, Hahhaha tottakai munki elämä on ihanaa ja hienoo, mut oon valinnu kirjottamasta siitä tänne. Tekeeks se siitä sitten vähemmän arvottoman?
Loppuun laitan vielä tämmösen ihq-kuvan.
.
mutta ei mun kenellekkään tarvii todistella mun elämänlaatua, kuhan ite on happy:)
Senkö vuoksi, että saisin hyväksyntää ja rakkautta ja tuntisin oloni tosi hyväks?
Vai, että saisin purettua mulle tärkeitä asioita tai mulle vaikeita asioita?
Vai että saisin hehkuttaa, kuinka täydellisesti menestyn espanjankuuntelussa ja kuinka ihana poikaystävä mullon?
Jos se ois toi eka, musta se ois ehkä väärä paikka hakee sitä hyväksyntää. Ainakin, mitä itte oon huomannu, on se, et sun pitää vaan yrittää oppii elää oman nahkas ja sielus kanssa ja ainoo kuka voi sua siinä auttaa on Jumala.
Toka, jos mulla ois mua vaivaavia asioita, niin en todellakaa kirjottelis mitää henkilökohtasta tänne. Se ois musta aika outoo, semmoset asiat pitäs kirjottaa ittelle päiväkirjaa.
Kolmas on ehkä kaikkein pahin mahollinen vaihtoehto. Yks päivä ennen nukkumaanmenoa otin mun puhelimen ja aloin selailla blogeja ja voi hyvänen aika, mikä hyökyaalto!! Siis jos tekisin tutkimuksen, niin varmaa joka toisella tytöllä maailmassa, tai no oikeestaan vaan Suomessa, ois blogi
Mulle ainakin tulee vaan tarve saada kaikkee mahollista kun luen niitä blogeja. Ja sit oon ihan sad kun mullei oo samanlaisia kiharia hiuksia, tai kun mä en oo päässy hierottavaks jonnekki tai kun söinki omatekemiä limapaksuspagetteja täydellisen sushi-aterian sijaan.
Miks pitää näyttää et JUST MUN ELÄMÄ ON NIIN HIENOO JA IHANAA, Hahhaha tottakai munki elämä on ihanaa ja hienoo, mut oon valinnu kirjottamasta siitä tänne. Tekeeks se siitä sitten vähemmän arvottoman?
Loppuun laitan vielä tämmösen ihq-kuvan.
mutta ei mun kenellekkään tarvii todistella mun elämänlaatua, kuhan ite on happy:)
Se oli ruma, muttei enää.
Nyt tuli mieli kirjottaa tänne. Eilen mukaisasti mietin, mitä voisin pukea tuleviin maaliskuun häihin!! Ihanaa talvihäät ja sit voi laittaa jotain ei-niin-kesäistä. Löysin kaapista yhen kirpparilta ostetun harmaan mekkosen. Ja ihan into piukkana puin sen päälle ja tykkäsin kovin! Sitten tuli se ainainen tenkkapooo, mitä pukea tän kanssa. Talvella ei ihan oo ehkä normaalia olla olkaimettomassa, ilman boleroo(jotka mun päällä näyttää ihan vajan verhoilta) tms.
No minä reippaana naisena ja monen, muttei yhdenkään sopivan lampaan paimenena, menin maman vaatekaapille. Vedin sivun peilikaapin oven ja aloin präläillä henkareita. Sieltä löysin muutamia vaihtoehtoja ja aloin kokeilla niitä, kunnes yhden henkarin mukana tuli yks mekko. Olin nähny sen aiemmin ja pitänyt sitä hmmm no ei-niin- viehättävänä. MUTTA sitten tapahtui kummia! Silmäni kohdistuivat mekon siihen merkkilappuseen ja kas kummaa, siinä lukee: AX Paris.
Mun silmät varmaan pompahti mollottaen eteenpäi ja en ollu uskoa. Sen näköinen kolttu muutamine helman kukkakuvioine ja nappeine, oli Ax PARISIN! Nappasin sen salamannopeasti ja aloin peilailla sitä peilin edessä. Aivoitukseni menivät seuraavasti: Hmmm no tää malli on kyllä aika mitäänsanomaton->mut toisaalta kun tän laittais vaan päälle vois olla eri--> onhan tää nyt kuitenki ax paris--> jos laittais jotain vyöntapasta et tulis muotoo--> noi kukat..yäks-> mut ax paris, nii ei voi olla ruma--> mut toi nappi on kyllä kaiken huippu!--> mut tää on Ax Paris , eli vois laittaa päälle joskus.
Nyt yön ja kohta päivän viisaampana aloin miettiä, että mikä meitä ihmisiä vaivaa?? Alun harmaa mekkokin sais enemmän ihailuja jos oisin sanonu et se on Zaran mekko. Mutta en sanonu ja sitten teille nous varmaa ajatus, että jooo ehkä ihan mukiinmenevä tai järkyttävä. Mikä siinä on, että merkki saa meidän sydämet hekumoimaan ja hymyn leviämään? Et jos joku vaatekappale on jonkun MERKKINEN. Niin se ei ookkaan enää ruma.
Jotkut muotiluomukset on ihan kauheita harakanpesiä, ja sitten niitä näkee punasella matolla Eva Longorian yllä ja juontaja selittää: " Tässä tämä henkeäsalpaavan kaunis Cavalli, jonka rinnus tuo mieleen Sant. Tropezin." OKei yleensä niitä gaaloja katsoessa mun henki on salpaantunut, mutta ihan vaan sen vuoks et se on niin hirveeehökötys.
Pitäskö mun sitten vaihtaa mielipidettäni, vaan siks et se on muotiluomus? musta ei. Mutta miks sit tein poikkeuksen Ax Parisin kohdalla. En tiedä.
Voi olla, että nolostun tästä mun naurettavasta asenteenvaihdosta niin paljon, että se jää ikuisiksi ajoiksi sinne henkariin, kunnes se päätyy kirpparille, josta joku onnekas poimii kahella eurolla Ax Parisin!!
No minä reippaana naisena ja monen, muttei yhdenkään sopivan lampaan paimenena, menin maman vaatekaapille. Vedin sivun peilikaapin oven ja aloin präläillä henkareita. Sieltä löysin muutamia vaihtoehtoja ja aloin kokeilla niitä, kunnes yhden henkarin mukana tuli yks mekko. Olin nähny sen aiemmin ja pitänyt sitä hmmm no ei-niin- viehättävänä. MUTTA sitten tapahtui kummia! Silmäni kohdistuivat mekon siihen merkkilappuseen ja kas kummaa, siinä lukee: AX Paris.
Mun silmät varmaan pompahti mollottaen eteenpäi ja en ollu uskoa. Sen näköinen kolttu muutamine helman kukkakuvioine ja nappeine, oli Ax PARISIN! Nappasin sen salamannopeasti ja aloin peilailla sitä peilin edessä. Aivoitukseni menivät seuraavasti: Hmmm no tää malli on kyllä aika mitäänsanomaton->mut toisaalta kun tän laittais vaan päälle vois olla eri--> onhan tää nyt kuitenki ax paris--> jos laittais jotain vyöntapasta et tulis muotoo--> noi kukat..yäks-> mut ax paris, nii ei voi olla ruma--> mut toi nappi on kyllä kaiken huippu!--> mut tää on Ax Paris , eli vois laittaa päälle joskus.
Nyt yön ja kohta päivän viisaampana aloin miettiä, että mikä meitä ihmisiä vaivaa?? Alun harmaa mekkokin sais enemmän ihailuja jos oisin sanonu et se on Zaran mekko. Mutta en sanonu ja sitten teille nous varmaa ajatus, että jooo ehkä ihan mukiinmenevä tai järkyttävä. Mikä siinä on, että merkki saa meidän sydämet hekumoimaan ja hymyn leviämään? Et jos joku vaatekappale on jonkun MERKKINEN. Niin se ei ookkaan enää ruma.
Jotkut muotiluomukset on ihan kauheita harakanpesiä, ja sitten niitä näkee punasella matolla Eva Longorian yllä ja juontaja selittää: " Tässä tämä henkeäsalpaavan kaunis Cavalli, jonka rinnus tuo mieleen Sant. Tropezin." OKei yleensä niitä gaaloja katsoessa mun henki on salpaantunut, mutta ihan vaan sen vuoks et se on niin hirveeehökötys.
Pitäskö mun sitten vaihtaa mielipidettäni, vaan siks et se on muotiluomus? musta ei. Mutta miks sit tein poikkeuksen Ax Parisin kohdalla. En tiedä.
Voi olla, että nolostun tästä mun naurettavasta asenteenvaihdosta niin paljon, että se jää ikuisiksi ajoiksi sinne henkariin, kunnes se päätyy kirpparille, josta joku onnekas poimii kahella eurolla Ax Parisin!!
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
Essex plus
Voisin syyttää talvee, voisin syyttää kylmyyttä, voisin syyttää väsymystä, voisin syyttää ajanpuutetta, voisin syyttää stressiä, voisin syyttää koulua, mutta syytän ITSEÄNI.
Aika säälittävä kirjottamattomuus- tauko. Miksen oo tänne saanu mitää kirjotettua? nii-in, sitä sopii miettiä.
NYT kuitenkin halusin paikata asian, ennenku se uppoaa, eikä sitä pysty korjaamaan...Noniin, marraskuun 11. päivän jälkeen on sattunut asioita, paljon asioita. Mutta en aatellu teille nyt kirjottaa yli kuukauden ajalta mun tekemisiä, lyhyesti voin sen sanoo et oon eläny ylä- ja alamäkiä. Mutta se on aika normaalia, must tuntuu.
Välillä mietin, mimmonen oon sit raskaana. jos oon näin mahoton tuuliviiri jo nytten. Keskiviikko oli yhtä juhlaa, kaikki hymyilytti: bussikuski naurahteli mun ykspyöräselle, wanhojentanssi- liikkeet oli muistissa vieläkin melki vuoden jälkeen, treenasin muodostelmaluistelua ilman luistimia ja tais olla hyvää ruokaaki.Sitten asiaan astuu pieni sininen keijukainen, nimeltään Nukkumatti ja seuraavana päivänä ei näyttäny mikää sujuvan! Olin ihan monsteri tai vähintään Tyronnosaurus Rex! Kukkakaali- keli autoilussa ei auttanu asiaa ja sanoin iskälle ajavani yhen punaisen auton kylkeen, jossei se nyt vähä auta mua. Taisin jopa uhkailla murtavani jalat( ettei tarttis enää ajaa). Kotona vanhat putous- jaksotkaan ei auttanu yhtää. Päässä vaa soi: TÖTTÖRÖÖ, Mitä laitetaan? ja just tingle about it. Aattelin et tunge jo ne tingleaboutit sun *********
No oon vaa ihminen ja ihmiset on tommosia( ainiin pakko kertoo tää ku pikkusisko kysy et voiks ihminen synnyttää koiran:DD Sitten valaistii asiaa ja mama vaa nauraa ja sanoo et kauheeta ku joutus aina pelkää et tuleeks tällä kertaa vauva vai vuohi!)
Noniinmutniin en oo syntyny vuohena tai heinäsirkkana, vaan ohuthiuksisena vaaleena pallerona. Ja tää pallero on vähä nyt kasvanu. Kasvuki tuo oikeesti niiin paljon shittiä, ellei sitä osaa ajatella valoisasti!!! Niinku huomaatte joskus valosuutta on vaa niiin vaikee nähä. Ikuiset kysymykset sukulaisilta tuo ahistuksen ja alkaa miettiä, että pitäskö jo sittenki nyt tietää mikä minusta tulee? Sit päätän et JOO pitäs, nii eiku saman lauseeen loppuun lisäys: "..mutta kyllähän sä kerkiit tota vielä miettimään." Niinku mitä ne aikuiset luulee, luuleeks ne et me mietitää kooko meijän elämänkaari, minkä ammatin valitsen ja sit kuitenki arkun pohjalla huokastaa syvää ja mietitää et ois pitäny valita toisin ja vaivutaa syvään ikuiseen uneen.
Just oikeestaan eilen puhuttii tästä ja Maija mietti et onkohan ikinä semmosta ammattia kelleen, että on sillee TÄÄ just sopii niin mulle, oon syntyny tekee tätä ja nautin tästä! Vai niinku toisaalta kuulin, et jotkut tekee sitä vaan rahasta. Eli! jos kaikki olis miljonäärei, nii tekiskö kukaa sit mitää työtä?
Onks työnteko aina niin kamalaa, et mieluummi vaa löhöö? Löytyykö maailmasta semmosta työtä, mitä tekee vaan työn ilosta? Ja pääkysymys: " Löydänkö minä sitä?"
Mutta hehheh onhan mulla vielä kevääseen aikaa miettiä ja sitten alkaa ne ihanista ihanimmat haut. Jos mulla ois aikakone, niin menisin joka ikiseen ammattiin tettiin ja sitten rankkaisin ne ja päättäsin, minkä otan. Takas todellisuuteen: mulla ei ole.
Hakuammuntaa siis( tulipa sanaleikki), ammun varmaa monta kertaa ohi ja sit lopuks meenki Sveitsin farmille lypsää sinikielisiä lehmiä. Ehkä siinä vaiheessa omistan myös sen sinikielisen koiran ja asun sinisessä talossa ja laulan: " Im blue dapuldiipadapoldaa...."
Aika säälittävä kirjottamattomuus- tauko. Miksen oo tänne saanu mitää kirjotettua? nii-in, sitä sopii miettiä.
NYT kuitenkin halusin paikata asian, ennenku se uppoaa, eikä sitä pysty korjaamaan...Noniin, marraskuun 11. päivän jälkeen on sattunut asioita, paljon asioita. Mutta en aatellu teille nyt kirjottaa yli kuukauden ajalta mun tekemisiä, lyhyesti voin sen sanoo et oon eläny ylä- ja alamäkiä. Mutta se on aika normaalia, must tuntuu.
Välillä mietin, mimmonen oon sit raskaana. jos oon näin mahoton tuuliviiri jo nytten. Keskiviikko oli yhtä juhlaa, kaikki hymyilytti: bussikuski naurahteli mun ykspyöräselle, wanhojentanssi- liikkeet oli muistissa vieläkin melki vuoden jälkeen, treenasin muodostelmaluistelua ilman luistimia ja tais olla hyvää ruokaaki.Sitten asiaan astuu pieni sininen keijukainen, nimeltään Nukkumatti ja seuraavana päivänä ei näyttäny mikää sujuvan! Olin ihan monsteri tai vähintään Tyronnosaurus Rex! Kukkakaali- keli autoilussa ei auttanu asiaa ja sanoin iskälle ajavani yhen punaisen auton kylkeen, jossei se nyt vähä auta mua. Taisin jopa uhkailla murtavani jalat( ettei tarttis enää ajaa). Kotona vanhat putous- jaksotkaan ei auttanu yhtää. Päässä vaa soi: TÖTTÖRÖÖ, Mitä laitetaan? ja just tingle about it. Aattelin et tunge jo ne tingleaboutit sun *********
No oon vaa ihminen ja ihmiset on tommosia( ainiin pakko kertoo tää ku pikkusisko kysy et voiks ihminen synnyttää koiran:DD Sitten valaistii asiaa ja mama vaa nauraa ja sanoo et kauheeta ku joutus aina pelkää et tuleeks tällä kertaa vauva vai vuohi!)
Noniinmutniin en oo syntyny vuohena tai heinäsirkkana, vaan ohuthiuksisena vaaleena pallerona. Ja tää pallero on vähä nyt kasvanu. Kasvuki tuo oikeesti niiin paljon shittiä, ellei sitä osaa ajatella valoisasti!!! Niinku huomaatte joskus valosuutta on vaa niiin vaikee nähä. Ikuiset kysymykset sukulaisilta tuo ahistuksen ja alkaa miettiä, että pitäskö jo sittenki nyt tietää mikä minusta tulee? Sit päätän et JOO pitäs, nii eiku saman lauseeen loppuun lisäys: "..mutta kyllähän sä kerkiit tota vielä miettimään." Niinku mitä ne aikuiset luulee, luuleeks ne et me mietitää kooko meijän elämänkaari, minkä ammatin valitsen ja sit kuitenki arkun pohjalla huokastaa syvää ja mietitää et ois pitäny valita toisin ja vaivutaa syvään ikuiseen uneen.
Just oikeestaan eilen puhuttii tästä ja Maija mietti et onkohan ikinä semmosta ammattia kelleen, että on sillee TÄÄ just sopii niin mulle, oon syntyny tekee tätä ja nautin tästä! Vai niinku toisaalta kuulin, et jotkut tekee sitä vaan rahasta. Eli! jos kaikki olis miljonäärei, nii tekiskö kukaa sit mitää työtä?
Onks työnteko aina niin kamalaa, et mieluummi vaa löhöö? Löytyykö maailmasta semmosta työtä, mitä tekee vaan työn ilosta? Ja pääkysymys: " Löydänkö minä sitä?"
Mutta hehheh onhan mulla vielä kevääseen aikaa miettiä ja sitten alkaa ne ihanista ihanimmat haut. Jos mulla ois aikakone, niin menisin joka ikiseen ammattiin tettiin ja sitten rankkaisin ne ja päättäsin, minkä otan. Takas todellisuuteen: mulla ei ole.Hakuammuntaa siis( tulipa sanaleikki), ammun varmaa monta kertaa ohi ja sit lopuks meenki Sveitsin farmille lypsää sinikielisiä lehmiä. Ehkä siinä vaiheessa omistan myös sen sinikielisen koiran ja asun sinisessä talossa ja laulan: " Im blue dapuldiipadapoldaa...."
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Ajantaju,tajuton aika
Voittaako siinä aikaa, että valitsee edellisenä iltana seuraavan päivän asun tai puhuu yömyöhään järsimään jääneet asiat? Se on peliä. Peliä, jossa on säännöt. Peliä, jota tulee osata pelata selviytyäkseen.
Burn-out. Shakkimatti. Diskaus ja luovutusvoitto.
Siltä mun elämä on tuntunut. Paljon asioita, paljon aikaa, silti se vaan valuu ja oon jatkuvasti kääntämässä tiimalasia ympäri, yhä uudelleen ja uudelleen.
Hiekka valuu, asiat kasaantuu, deadlinet lähestyy ja mitä mä teen. "Rentoudun" ja meen nukkumaan odottaen jospa taika tapahtuisi yön aikana. Simsalabim! Mutta yön esiripun vedettäessä sivuun näen lavalla ne kaikki asiat oikein kohdistusvaloissa. Katso Melli: "Tuolla ne on!"
Ahdistun, vedän siteen naamalle, lähden huoneesta pois. Istun tunnilla tehtävät tekemättömänä ajatellen kohta tämän loppuvan, kohta on kesä ja huolettomuus.
Vedän siteen silmiltäni opettajan valittaessa työmoraalistani. Näen. Siellä se on. Pimeys, kylmyys, pakkanen. Talvi. 6kk vapauteen.
Saavun kotiin, avaan koneen, alan selailla nettisivuja yomekoista. Järjen ääni huutaa: "Ethän edes ole vielä kirjoittanut ylioppilaaksi, ethän ole vielä edes saanut tuloksia, ethän edes tiedä pääsetkö kunnialla loppuun!"
Sivuutan äänen, laitan kuulokkeet korville ja hyppään omaan rakkaaseen täydelliseen maailmaan, jossa minun ei tarvitse tehdä mitään, mitä en halua.
Tilaa:
Kommentit (Atom)