Participa

Saavuin Huaraziin kuudelta aamulla. Suuntasin rinkka selässä kotiin. Otin aamu-unet. Ja jatkoin matkaa Leijona-aukiolle.


Näytin siis tältä:


Uniset silmät, hiukset takussa ja sekasin, ekat vaatteet mitä kaapista löyty, ja tais olla herpeksen poikanenki huulessa. Todella hehkee siis.


No okei, en ihan noin pahalta näyttänyt, mutta en ollut laittanut parastanikaa päälle.

(Muistin virkistykseks, informaatio kulkee tuolla surkeesti ja en tiennyt oikeestaan mihin olin osallistumassa, sanottiin vaan että tuu plazalle)


Aukiolla olikin kaikki lapset ilmapalloineen ja värikkäine vaatteineen. Kaikki tytöt oli nätisti letitetty, pojat näytti uljailta kersanteilta. Lastenkodin tädeillä oli nätit valkoset mekot ja kukkia hiuksissa. Mayte ja Laly oli pukeutunut quechuoiks. Tai siis niillä oli sellaseet hameet päällä. Kauheeta kun kuulosti joltain naamiaisasulta. Siellä täällä oli lapsia pukeutuneina eläinasuihin ja oli oikeita laamojakin.



Lasten käsissä oli värikkäitä kylttei, jotka oli koristettu silkkipaperilla.




















Ja lapsia oli älytön määrä.


Lastenkodeissa Perussa on se ongelma, että lapset on niissä tolkuttoman pitkän ajan. Adoptio on hankala, maksaa liikaa ja resurssei ei oo. Esimerkiksi kun sisaruksia ei haluta erottaa niin kaikki laitetaan lastenkotiin. Kuitenkaan ei löydy perhettä jotka ottais kolme tyttöö ja yhden pojan ikähaarukalla 9-17v. Ylipäätään vanhempia lapsia ei haluta adoptoida. Lastenkotiin mahtuu tietysti vaan tietty määrä ja siellä nää lapset on sitten 8 vuotta, kukaan ei adoptoi ja muut paikkaa tarvitsevat ei mahdu lastenkotiin. Peru on korruptoitunut ja lakiin ja lakimiehiin ei voi luottaa. Se koko prosessi on niin hankala ja sekava ja sotkunen.


Ja kun etitään lasten sukulaisia, josko ne vois ottaa. Niin vaikka niillä ois näennäisesti halua, niin ne ei jaksa käydä tollasta läpi, eikä niillä oo varaa.


Meillä oli siellä lastenkodissa yks 18v poika, joka oli ollut lastenkodissa 11 vuotta ja on siellä siihen asti, kunnes Jumala hakee sen. Tää poika on pyörätuolissa, eikä kykene puhuu.


Nyt kaupunkia halutaan herätellä ja Suomi on rahottanut sellasen projektin, että ihmiset tulis tästä tietoseks, verkosto vois kasvaa ja lapset pääsis nopeemmin kotiin.


Lapset pitelikin kylttei joissa luki:


"Jokaisella lapsella on oikeus perheeseen"


"Haluan isän, jota halata"


"Oikeus tulla kuulluksi"


"Minäkin haluan kodin"


Mua rupes hävettää että olin niin alipukeutunut. Tajusin että oon osa niin tärkeetä juttua. Ihmiset oli pukeutunut kauniimmin kun niissä häissä, jossa olin, mutta ymmärsin syyn. (Tai rehellisesti ymmärsin sen nyt täällä kotona istuessani) Tätä kirjottaessa tuntuu ettei oo oikeen oikeita sanoja edes tähän. Mä sain työntää rattaissa sitä 1-vuotiasta vauvaa ja kuljettiin sellasessa isossa kulkueessa. Kutsuisin sitä mielenosotukses, mutta se oli paljon kauniimpi. Ei mitään huutoa ja anarkiaa. Vaan äänetön kulkue, jossa kulki lapsia, jotka halus kodin ja vanhemmat.







Sellanen asia mikä itelle tuntuu itsestäänselvältä. Jokaisella lapsella pitäis olla syli johon käpertyy. Mutta kaikilla ei oo.


Käveltiin pitkä matka ja aurinko paahto ja jalkoihin sattu ja väsytti, mutta en voinut valittaa, en halunnut. Kävelisin vaikka maailman ympäri jos sillä jokainen lapsi sais kodin.


En halua kuulostaa naiivilta. Oon vaan epätoivonen ja suruissani. Oon kuitenkin nähnyt vierestä, mitä haavoja sellanen jättää lapseen ettei oo rakastavaa kotia. Ja se, se on sairasta. Ne on niin kovia, ne vaan tarvitsis ihmisen joka rakastaa niitä.


Ja kuten sanoin alussa, niitä lapsia oli älyttömästi. Ne kaikki lapset ilman vanhempia, ilman kotia, ilman perhettä.






mun rakkaus














Ja ykskin on liikaa.