Elämä ei oo helppoo.

Rakastan mun elämää parhaillaan, mullon kaikkee minkä vuoks voisin päivä toisensa jälkee hyppii pitkin katui ja kiljuu onnesta sekasin. On taas se aika vuodesta kun puut vaihtaa väriä. Lehden sisällä ja ulkona alkaa tapahtua ja tuo viaton vihreys varautuu maailmaan muuttumalla uhmakkaaksi, valmiina ottamaan haasteita. Valmiina talven kylmyyteen. Valmiina siihen, että elämässä saattaa tulla kolhuja. Valmiina siihen, että joskus vielä minäkin putoan täältä korkealta.
Ja kuinka kauniin näköistä tuo vaihdos onkaan, se väriloisto!
Joskus pelätään turhaan muuttumista, pelätään sitä, ettei kaikki olekaan ennallaan, niinkuin aikaisemmin. Pelätään sitä, että vielä joku päivä tämä kupla poksahtaa ja tajuan olevani vain yksi lehti suuressa puussa. Ei siinä olekaan mitään väärää, puu on vankka ja juuret ovat syvällä ja siinä ympäristössä on turvallista kokea ja nähdä. Miksi? Koska ei ole ketään, kuka vähättelee, ei ole ketään kuka kateellisena katsoo päästä varpaisiin. Kaikki rakastaa, kaikki välittää( tai ei välitä, vaikka kuinka nolo olisi), kaikki pitää huolen ja on mieletöntä matkata eteenpäin! Kaikki on täydellistä satua. Kaikki on unelmaa. Mutta jotain puuttuu.

Samaan aikaan ihminen makaa vankilan sellissä, menettäneenä kaiken, mitä omisti, kaiken mitä rakasti, kaiken mistä pitää huolta. Mutta hänellä on kaikki. Hänellä on Jumala.

Mua hiukan huolettaa sen, että näin uskovaisena on helpompi elää uskoa hädän hetkellä, paniikissa ja epätoivossa. Viikonpäivät vaan vilisee kovaa vauhtia viettäessä ne aamupäivällä koulussa, päivällä kavereiden kanssa ja viikonloput perheen tai poikaystävän kanssa, ellei molemmat. Saan tehä sitä, missä olen hyvä, saan tehä sitä mitä mä haluan. Tietokone, televisio, mikroaaltouuni ja paahdin on kovassa käytössä samanaikaisesti kun Raamattu, Hope-lehti ja T-paita visusti kaapissa. Aamulla kaapille meniessä kaivan ja löydän syvältä tuon harmaan paidan Jeesuksen kuvalla varustettuna tekstinä: My hero, näen sen ja tungen vaan peremmälle. Otan pitsipaidan, katson peilistä todeten, juuri täydelliseltä näyttää. Juuri siltä se näyttääkin, ulkoisesti. Mut tiän et mun sydämessä on tyhjä kolo, mitä perhe, poikaystävä,kaverit, vaatteet, elokuvat, ei mikää voi täyttää!
 Meen nuorteniltaa, istun penkkiin ja ajattelen, mitä voisin tehdä huomenna, tai mitä ruokaa ala-kerrassa on, hämäännyn kun viereinen aivastaa ja alan miettii josko se olis kipee. Sitten huomaan, että sukkahousuissani on reikä ja yritän peitellä sitä, samaan aikaan salakuuntelen takapenkin kuiskuttajia. Katson puhelinta, josko joku olisi laittanut tekstarin. Jalka puutuu, korjaan asentoani. Hiukset valahtavat naamalle ja huomaan kakshaaraisen. Alkaa etsintä. Olen juuri löytänyt neljännen, kun havahdun siihen että ääni vaihtuu mikissä ja huomaan, että puhe meni ohi.

Aika surkuhupaisaa. Toivon, että oppisin muistamaan Jumalaa myös ilon keskellä, mutta se on niin vaikeeta! Ei ihme oikeesti, että Afrikassa kaikki on niin ilosia ja välittää, koska käytännössä niillä ei ole mitään muuta kun toisensa. Ei ihme että tatuoitu vankilakundi muistaa kiittää Jumalaa joka leivänmurusta, jonka hän saa. Ei ihme, että huumeriippuvaiset ylistävät Herraa täysillä. Mutta entäs me, uskovaisen kodin lapset, joilla on kaikki hyvin, entäs me niinsanotut täydelliset enkelilapset? Muistetaanko me kiittää Jumalaa vai odotetaanko me että käydään pohjalla, tiputaan puusta, ja sitten turvaudutaan. Nii- in. Ei se uskossa eläminen oo niin helppoo.

Joskus pitää lähtee kauas, että näkee lähelle!

Täs mä vaan koulussa venailen, että äiti sais auton käyttöönsä ja pääsis mun kans Nissenille. Sitten päätin tulla koneelle tsekkaa ja huomasin et tääl nää kuvat toimii just niinku pitää! Siispä päätin tehä postauksen kuvien kera, no eipä mulla oo koulun koneella kauheesti omia kuvia, fb lukuunottamatta. Aloin kattelee omia kuvia ja sit se iski muhu! En oo aikasemmi aatellu, mitä kaikkee omistan, ja mitä on tullu tehtyä ja mitä kaikkee arvostan. Siinä kattelessani kuvia tajusin et pidän itsestäänselvyytenä niin monia asioita. Ei se oo selvää et sullon ystäviä, perhe ja hienoja loma- tai projekti- tai festarimatkoja. Tähän laitettuna kuulostaa aika tyhmältä, mut oikeesti! Siispä halusin tehä oodin ja oikeesti kiittää niit mun kaikkia ystäviä ketä mullon kunnia saada tuntee! rakkaat!

Paras polttariporukka ja Morsian ikinä! Oli kyllä niin huippua,  vaikka ilma ei suosinu, niin ei haitannu! Se kaikki suklaafonduen sotkeminen, lasersota, pizzaa, lintsin vuoristorata ja parhaimmannäkösin jarrumies.

JA voi Tiiatiiatiia! Luovin, hauskin ja ihanan aito ihminen ja ehkä ainoo, joka osaa valmistaa ite luun teipistä! Todellinen rakkaus.

JA tanja!! Mahtavaa seuraa, missä ikinä ollaankaa! Mä en tuu ikinä unohtaa kuvaussessioita sen(sun) kanssa. Kuolen nauruun vieläkin, ja oi kyllä! tulen luoksesi Tamperecityyyyyn!

Lisää hyvää matkaseuraa Israelissa! Kaks blondia, joista toinen osaa valmistaa ruokaa ja toinen ei:D Makaroonipuuro oli aikamoinen kokemus sinänsä. Ja toisen(molempien) huumorintaju on jotai aivan käsittämätöntä! Ikävä siis heitä.

Uusin maailmanmeno, Islanti, jossa tutustuin sirkuslaisiin, jotka on meinaa muuten aina yhtä ihania! Mikää idea ei oo tyhmä ja kaikessa ollaa messissä! Tommosta ilmapiiriä kannattaa etsiä ja hakea!

Krilliveljenihä se siinä. Prisca on aikamoinen pakkaus yhdeksi naiseksi. Bill tulee olemaan matkaseurani interraililla ja en oikeesti malta oottaa, maailma varmaa räjähtäää!! Ei uskois et maailmasta löytäs yhtä tyhmää, sekoo ihmistä kun minä, mut hahaha oi kyllä!;)










JA ehkä maailman ainoo Benjamin Koivuniemi, lätkä pursuu korvista ulos ja Turku on raiskattu, mut benkku oi benkku, ei oo sanoi jotka sitä kuvais!

Empun kanssa oon seikkailla pitkin maita ja mantuja, ja se tietää miten nauttia elämästä! Empun kanssa kuvaussessiot on ihan toista luokkaa, ne uskaltaa sentää julkastakki:D Hän pitää huolen jos jalkaani kiveen loukkaan ja käntää käsillään!




Plus monia monia muita, joista mullei oo nyt tähän hätää kuvia. Elämä on oikeesti niin nättiä, kun sitä pysähtyy ajattelemaan ja miettimään mitä kaikkee on oikeesti saanu kokea. Ihan oikeesti kelatkaa! JA pointti on myös ettei siihen tarvii mitää reissui, matkoi, leirei, upeetamahtavaaLOISTOKASTA. Vaan jokainen päivä on maailmanhienoin, koska meillon ympärillä ihmisiä, jotka rakastaa!

Long time no see!

oon kuollu, mua kirottaa ku tää blogijuttu on outo, ja en voi laittaa kuvii, niin en haluu hulluu kasaa tekstiiiiiiiii! Ois taas vaiks ja mitä ajatuksia, mut sit se on vaan kirjainsekasorto, niin yritän täs keksii jonku hienon tavan ja sit LÄHTEE!

Hymyile pään sisällä

Mullon taas ollut tässä hektistä ja kesä koostunut pienistä hetkistä. Ne hetket on ollut ainutlaatusia omassa mittakaavassaan. Tää kesä on muutenkin ollut aivan erilainen, kuin viime. Oon ollut tosi vähän tässä rakkaassa kotikaupungissani ja sitä enemmänki poissa Ahvenanmaan kautta ihan Islantiin asti. Sitten, kun on kotiutunut, niin on halunnut nähä kavereita ja oman huoneen sänky on ollut poissa käytöstä jonku kuukauden ja veljet on tehny kotihommat. HAHA sanon vaan minä. Mutta en käsitä sitä, kun aika moni on blogiinsa ja kaveritkin valittanut, että tää kesä on ollut täysmätä paska kylmin ikinä. Okei, onhan se totta, mutta tarviiks mielialan pohjautua noinkin tyhmiin asioihin?
Jos mäkin aina pohjauttaisin, niin sittenhä täällä Suomen kylmässä pohjolassa asiat ois ihan perseestä ja naama mutrulla hela tiden.  Kuulostaako nannalta?
Seki on totta, ettei aina voi paskoo sateenkaaria( niinkun Unelmien poikamiehessä sanottiin) ja ei meijä tarvii olla niitä Disney- prinsessoita, jotka on tippunu sadusta tähän oikeesee realiteettiin. Ei puut laula meille takasin, ei oravat puhu meille, ei ritari juokse läpi tuulen ja tappuran, ei koko maailma rakasta meitä miinus paha äitipuoli tai siskot. Mut voidaanha me silti yrittää, niinku mitä väliä, ei siinä menetä mitään. Tai jos pelkää menettävänsä arvokkuuden, niin sit voi samantien muuttaa takas sinne Ranskan hoviin.



Me täällä länsimaissa ollaan totuttu saamaan kaikki, mitä me halutaan, jossain mittakaavassa. On perheitä, ystäviä, poika- ja tyttöystäviä, työnantajia, sukulaisia, lemmikkejä jne. Kun soittaa on aina, joku ketä vastaa, kenen luokse mennä, kuka kuuntelee ja opastaa. Kun soittaa on aina, kenen kanssa sovitaan tapaavamme tunnin päästä kaupungilla tai rannalla. MUT entä sitten se päivä kun ei ookkaan sitä jotain, kun kaikki tuuttaa varattua, tai kun kaikilla on koko viikko täynnä työvuoroja ja oma perhekään ei kerkii tekee mitää. Mitä sitten, ihmiset on selviytyjiä ja niimpä me yritetää keksii jotain itte. Näytetää et meikä tarvii joskus yksinäisyyttä ja kyllä ne seiskaluokalla alotetut tumput pitää joskus tehä valmiiks.  No eihän siinä tietenkää niin käy, vaan parinkymmenen minuutin päästä lösähdys sohvalle ja sen hetkinen paras kaveri, kake, käteen.

Haluisin tosissani olla semmonen ihminen, joka hymyilee pään sisällä, koska sillonki se väistämättä tulee ulos ja koko maailma kirkastuu. Mutta mulle käy usein, niin etten vaa osaa olla yksin. Meen koneelle ja siellä juttelen niin monella ihmiselle, avaan niin monta ikkunaa ja välilehtee kunnes kone pugaa. Yritän tosissani keksiä kaikkea kivaa ja olla vaipumatta epätoivoon, kun huomaan että mun pitää viettää koko päivä Melissa Pulkkisen kanssa. jeah! Yks päivä, mun epätoivo voitti mut totaalisesti, ja puin hupparin ja lökärit päälle ja lähin juoksee niin kauas kun jaloista lähti. Olin ollut niin kamala lapsi, huutaen porukoille, kettuillut, koltellu kahdoin, että alko oikee oksettaa. Juoksin paljain varpain mettää ja sieltä suoraa jäätävän kylmää veteen, ajatellen, että tää on mun rankaisu, siitä etten osaa hymyillä pään sisällä.

Jälkeenpäin tuli niin tyhmä olo, ettei mitään rajaa. Alan kelaamaan päivää taaksepäin ja mietin, miten oisin voinu käyttäytyä. Tietteks niitä aikakausien testejä, missä valittet aina KYLLÄ tai EI ja sit se reitti lähtee tiettyyn suuntaa riippuen sun valinnasta. Ja lopuks tulee tadaa olet maalaisfriikki yms. Niin mietin et jos oisin vaan joka kerta valinnut vaihtoehdon KYLLÄ, ja ajatellut positiivisesti miettien et kaikissa pilvissä on kultareunat, niin ehkä en istuis metässä itkemässä kun sattuu niin paljon ja on paha olla.

Oikeesti ihmiset ei se oo kovin paljon meijä elämästä, et nostetaa suupielet kohti kattoo ja mieli avoimeks ja tehää se mitä käsketää. Jokainen päivä ja hetki opettaa meitä ja niinku saduissa on aina opetus, niin on myös oikeessa elämässä. Otetaan opiksemme!:)