Participa

Saavuin Huaraziin kuudelta aamulla. Suuntasin rinkka selässä kotiin. Otin aamu-unet. Ja jatkoin matkaa Leijona-aukiolle.


Näytin siis tältä:


Uniset silmät, hiukset takussa ja sekasin, ekat vaatteet mitä kaapista löyty, ja tais olla herpeksen poikanenki huulessa. Todella hehkee siis.


No okei, en ihan noin pahalta näyttänyt, mutta en ollut laittanut parastanikaa päälle.

(Muistin virkistykseks, informaatio kulkee tuolla surkeesti ja en tiennyt oikeestaan mihin olin osallistumassa, sanottiin vaan että tuu plazalle)


Aukiolla olikin kaikki lapset ilmapalloineen ja värikkäine vaatteineen. Kaikki tytöt oli nätisti letitetty, pojat näytti uljailta kersanteilta. Lastenkodin tädeillä oli nätit valkoset mekot ja kukkia hiuksissa. Mayte ja Laly oli pukeutunut quechuoiks. Tai siis niillä oli sellaseet hameet päällä. Kauheeta kun kuulosti joltain naamiaisasulta. Siellä täällä oli lapsia pukeutuneina eläinasuihin ja oli oikeita laamojakin.



Lasten käsissä oli värikkäitä kylttei, jotka oli koristettu silkkipaperilla.




















Ja lapsia oli älytön määrä.


Lastenkodeissa Perussa on se ongelma, että lapset on niissä tolkuttoman pitkän ajan. Adoptio on hankala, maksaa liikaa ja resurssei ei oo. Esimerkiksi kun sisaruksia ei haluta erottaa niin kaikki laitetaan lastenkotiin. Kuitenkaan ei löydy perhettä jotka ottais kolme tyttöö ja yhden pojan ikähaarukalla 9-17v. Ylipäätään vanhempia lapsia ei haluta adoptoida. Lastenkotiin mahtuu tietysti vaan tietty määrä ja siellä nää lapset on sitten 8 vuotta, kukaan ei adoptoi ja muut paikkaa tarvitsevat ei mahdu lastenkotiin. Peru on korruptoitunut ja lakiin ja lakimiehiin ei voi luottaa. Se koko prosessi on niin hankala ja sekava ja sotkunen.


Ja kun etitään lasten sukulaisia, josko ne vois ottaa. Niin vaikka niillä ois näennäisesti halua, niin ne ei jaksa käydä tollasta läpi, eikä niillä oo varaa.


Meillä oli siellä lastenkodissa yks 18v poika, joka oli ollut lastenkodissa 11 vuotta ja on siellä siihen asti, kunnes Jumala hakee sen. Tää poika on pyörätuolissa, eikä kykene puhuu.


Nyt kaupunkia halutaan herätellä ja Suomi on rahottanut sellasen projektin, että ihmiset tulis tästä tietoseks, verkosto vois kasvaa ja lapset pääsis nopeemmin kotiin.


Lapset pitelikin kylttei joissa luki:


"Jokaisella lapsella on oikeus perheeseen"


"Haluan isän, jota halata"


"Oikeus tulla kuulluksi"


"Minäkin haluan kodin"


Mua rupes hävettää että olin niin alipukeutunut. Tajusin että oon osa niin tärkeetä juttua. Ihmiset oli pukeutunut kauniimmin kun niissä häissä, jossa olin, mutta ymmärsin syyn. (Tai rehellisesti ymmärsin sen nyt täällä kotona istuessani) Tätä kirjottaessa tuntuu ettei oo oikeen oikeita sanoja edes tähän. Mä sain työntää rattaissa sitä 1-vuotiasta vauvaa ja kuljettiin sellasessa isossa kulkueessa. Kutsuisin sitä mielenosotukses, mutta se oli paljon kauniimpi. Ei mitään huutoa ja anarkiaa. Vaan äänetön kulkue, jossa kulki lapsia, jotka halus kodin ja vanhemmat.







Sellanen asia mikä itelle tuntuu itsestäänselvältä. Jokaisella lapsella pitäis olla syli johon käpertyy. Mutta kaikilla ei oo.


Käveltiin pitkä matka ja aurinko paahto ja jalkoihin sattu ja väsytti, mutta en voinut valittaa, en halunnut. Kävelisin vaikka maailman ympäri jos sillä jokainen lapsi sais kodin.


En halua kuulostaa naiivilta. Oon vaan epätoivonen ja suruissani. Oon kuitenkin nähnyt vierestä, mitä haavoja sellanen jättää lapseen ettei oo rakastavaa kotia. Ja se, se on sairasta. Ne on niin kovia, ne vaan tarvitsis ihmisen joka rakastaa niitä.


Ja kuten sanoin alussa, niitä lapsia oli älyttömästi. Ne kaikki lapset ilman vanhempia, ilman kotia, ilman perhettä.






mun rakkaus














Ja ykskin on liikaa.

Muistelmia

Tästä eteenpäin siis voin ilmoittaa, että kirjoitan kotoo. Oon palannut jo Suomeen, mutta oon aivan auttamattomasti jäljessä. Haluun taltioida kaiken. Mutta olen siis jo täällä Suomessa.


Joten seuraavat kirjotukset on muistelmia.

Voiko hiekallaki lautailla?

Oltiin kierrelty Trujillon matkailutoimistoi ja mun katse osu sellaseen kun sandsurfing. Siis lumilautailua mutta hiekkadyyneillä!


Se makso jotain 80solee ja jos ja kun oisin mennyt yksin, niin 120solee.

Lalyn tädin poika oli vahvasti sitä mieltä, että ajetaan vaan sinne ja vuokrataan ominpäin. Matkatoimistot aina ottaa jotain omaa pikkubonusta ja näin säästettäis huomattava summa.


Lähdettiin ajelemaan aamusella, minä, Lalyn täti ja sen kaks poikaa ja sen tyttärenpoika.


Saavuttiin perille ja voi pojat kun siellä oli kaunista! En yllätys yllätys ollut osannut taaskaan kuvitella oikein. Siitä tuli mieleen etäisesti puuhamaa, aavikon kangastus ja Suomen uimarannat. Olin taas aivan haltioissani siitä että edelleen oon Perussa ja silti täällä on taas kerran aivan erinäköstä!






oonko ainoo, jolle tulee tästä mieleen Albert Edelfeltin maalaus?





Pojat vaihto uikkareihin ja pulahti uimaan.


Hetken päästä mä sain toimia kotiloiden vartijana. En oo ennen varmaan tutkaillut kotiloo. Ja vitsit ne on outoja olentoja! Siis miettikää, sellai kotilo, niinku kuori, ja sitten se limanen asia siellä sisällä on elävä! Kyllä mä ymmärrän helposti miten elefantit, kirahvit, koirat ja kilpikonnat voi elää, mutta tollai limakasa! Se näytti kiveltä. Oli ihan paikallaan ja kun käänsin selkäni sille, niin alko liikehtii. Mitäköhän se ajatteli? Tai ajatteleekohan kotilot?





Mä heittäydyin pitkälleni ruohikolle( mä oon niin henkeen ja vereen luonnonlapsi että nautin pelkästä ruoholla makoilemisesta) ja annoin tuulen hennosti tuivertaa kasvoille. Tuntu ihanalta, olin vähänku lomalla. Lastenkoti ja neulepaja oli jossain kaukana vuorten takana ja mä sain rauhassa hengittää ja olla tekemättä mitään. Mikä autuus. Katoin vaan poikia ja mulla oli niin hyvä olla. Kattelin ympärilleni. Hiekkadyynei, kaunis lampi, laituri jossa joku söpö nuoripari söpöilemässä, polkuveneitä, kasvei, nurmikkoo, vicunoita( laaman veljii) ja sininen taivas.



















Lopulta pojat vähän maanitteli mua kans uimaan, mutta ei mua kauaa tarvinnu pyydellä. Menin kokeilee varpaankärjellä vedenpintaa ja oi kun se oli lämmintä!


Kun pojat alko vähän tylsistyy niin menin ottaa selvää siitä hiekkalaudan vuokraamisesta. (Sehän makso 15solee!) Onko se muuten hiekkalauta, jos normaalisti sen nimi on lumilauta?


No kyllähän se onnistu mutta sinä päivänä ei ollut ohjausta. Mutta mitä turhia! Mähän olen Suomesta ja oon lautaillut. Ei muutakun video pyörimään ja pieni opastus vahan laittamisesta laudan pohjaan. Reitti kulki yksityisalueen läpi, joten matkalla kohdattais maaherra, jolle pitää maksaa. Mulle tuli niin siitä touhusta mieleen lapsuuden Hugo-pelit.


Sillee tuohon suuntaan, lammen viertä, suon yli, maaherra, maksa, oja, väistä lehmiä, hypi maissiviljojen seassa.






niin kaunista!





Lopulta saavuttiin hiekkadyyneille ja juoksin( tai yritin juosta, koska kello kaks ja tarviiko edes muistuttaa että aurinko lämmittää hiekan, niin se poltti ja lisäks tuntu kun ois juossu juoksuhiekassa). Hierasin kynttilää laudan pohjaan ja menoks.




Se oli niin utopistista. Siis eikö tiet hiekoteta ettei vaan liu`u? Niin nyt mun nimenomaan piti liukuu hiekalla? Makes sense?

Epäilyksistä huolimatta kyllä mä sitä hiekkadyynii tulin alas, en kovin lujaa, mutta tulinpa kuitenkin! Pohjaa piti vahaa vähän väliä ja mietin että perulaisten pitäis tulla Suomeen ja nähdä miten homma oikeesti toimii!

Mutta mulla oli siitä huolimatta tosi hauskaa! Ja mitä plussaa, kerranki lautaillessa ei varpaat, sormet, nenä ja posket jäätyny! Kun olin done, niin menin poikien seuraks dyyninhuipulle. Siis ei vitsit mitä sanoi mulla tässä tekstissä! Hiekkalauta ja dyyninhuippu! Nehän on lumilauta ja lumihuippu.







Kuitenkin maisemat oli mahtavat ja sitten yllä tais lentää kotka, tai haukka.





Aika meni nopee ja näännyksissä ja janoissamme tallustimme lähimmälle kioskille, ostettiin limukat ja jäätiin odottaa kyytiä.