Jokainen tarvitsee mansku-hetken. Jokainen tarvitsee matkustusta. Oli se sitten maan sisä-tai ulkopuolella. Jokainen tarvitsee heittäytymistä. Oli se sitten yksin tai porukassa. Jokainen tarvitsee terapiaa. Oli se sitten henkistä tai fyysistä. Jokainen tarvitsee kaikkea. Oli se sitten tosi tai valhe. Jokainen tarvitsee megapileitä. Oli se sitten kesä tai talvi. Jokainen tarvitsee naurua, iloa, kyyneleitä. Oli se sitten rakas tai muukalainen.
Jos tähän nyt ranskalaisin viivoin kirjottaisin, mitä on tapahtunu viimesimmän ja tän postauksen välissä, niin aika nolo nippu tulis ja se raiskais liikaa. Sanoinki tänää et mulle on tapahtunu tuhat ja yks asiaa ja samalla nolla, ja oon ollu vaan liian laiska kirjottamaan niitä tänne. Ja jotenki tää on tämmöi paikka, missä annan ajatusten vaan lentää, niinku pegasoksen siipien lailla ja sit joskus huomaan et se pegasos on lentäny seinää, kirjaimellisesti. Aika usein tulee semmoi olo, et oon jostai muuulta planeetalta, ja mamaki heittää läppää et tarsvis semmosen melissa-suomi-sanakirjan. Mut nytkin kun olin Islannissa, niin jotenki huomasin siellä kaiken boheumiuden keskellä et mä oon tullut kotiin. Vaiks kuinka hullulta se vaikutti. niin totta se oli. Kaiken sen hulluuden keskellä, tunsin oloni tosi kotosaksi.
Kun nainen karjuu täyttä kurkkua repien punasta mekkoa. Kun vastaani kävelee tyttö sulka päässä. Kun salin poikki ryömii lauma naisia. Kun kolmekymppiset miehet leikkii jumppapalloilla. Kun kirkossa soitettiin elektronista musiikkia. Kun taidegalleriaan astuu sisään kävelevä kuusi. Kun hengaan suklaamestarin kanssa ja Kun joudun murskatuksi miehen alle.
Kaiken tämän jälkeen, kun olen astunut Suomen maankamaralle, olen ajatellut vallankumouksellisia ajatuksia, joista lähipiirini on (pienessä mittakaavassa) joutunut kärsimään. Sillä eihän Suomi ole mikään Islanti, eihän täällä sovi tehdä juuri tasan sitä, mitä haluaa. Sepä vasta noloa olisi, jos tyttö alkaisi tanssimaan keskellä katua, tai jos vaikka samainen tyttö alkaisi laulamaan lempibiisiään. EIKS toi oo TOSI VÄÄRIN?! Mun mielestä on, ja voisin oikeestaa olla toi tyttö, joka niin tekis. K-marketissaki aloin vaa tanssimaan viidakkomurot kainalossa. Kaikki, jotka tätä mun pikkublogsuu lukee niin vois ottaa jotenki rippeen tästä mun vallankumouksesta ja alkaa tekee spontaanisti ja heittäytyen just sitä mitä siin hetkes haluaa! Tosi vapauttavaa. Ja sekin vielä et kun sen tekee, niin vastoin kaikkia odotuksia sun päälle satelee hymyjä! Ehkä vähän hölmistyneitä ja pöyristyneitäki välillä, mut silti!
Mun pitkäaikanen unelma, flashmob, toteutu siellä LungA-festreilla( tosin eri muodossa), kun lounaan aikaa me alettii eläytyy ja oltii sydänsärkyneitä, mutta toivoa täynnä olevia naisia. Musiikki alko soimaan ja me alettii hämmentää ihmisiä alkamalla tanssii ja laulaa ja hyppii Turn Aroundin tahdissa jättäen soppakulhot pöydälle. Mä niin suosittelen tommosta yhtä kokemusta ja kohta sitä onki kahta kokemusta rikkaampi. Jos annan pikkurillin, niin se vie koko käden, ja tässä tapauksessa se ei haittaa;)
Otsikko kuinka rakastunut voi olla, niin se jää ihan teistä ja musta kiinni, kuinka rakastuneita me ollaan muutoksen tuulahdukseen, siihen että annetaan ohjat ei kenenkään vietäväksi ja vaan let it be!
tiistai 31. heinäkuuta 2012
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Make it or fake it!
Todella säälittävää. Mulla tuli pieni kapinointi. Ja semmoi laiskuus tätä blogia kohtaan. Oon jo pitkään mielessäni kyseenalaistanut tätä maailmanmenoa, kuinka se on teknologistunut ja kaikki on niin glamour!
1) INSTAGRAM. Voisin saman tein tappaa ton uuden uutukaisen jutun. Eilen Sanni sano että hassua kun ite eka tavallaan tuomittee jotai ja tekee ite samanlail.. Muistatteks sen ku tuli pillit muotiin, ja mä ainakin olin et hui en kyllä koskaan tuu käyttää. Mut nyt kun kattoo kaappiini, niin siellähä ne möllöttää eikä vaan yhet, vaan monet parit! Eli sama tää Instagram, en lainkaan tykkää siitä kun fb täyttyy jostai semmosista kuvista! Sillee jee, tääl mä lentokentällä ben & jerrysin kans<3<3<3 Mut sit kuitenkin kun olin Samuelin kans mökillä, niin olin kokoajan et vitsit kun ois instagram! Niinku quepasa oikeesti, ihanko se ei riittäs mulle et mä tiän itte viettäneeni mahtavan reissun, pitääkö kuuluttaa!? MIKÄ SIINÄ ON? Ymmärrän sen et kuvat helpottaa muistamaan, mutta silti, kun alkaa miettii, niin eiks se aika noloa et meijä oma muisti ja sydän ei muka riitä? Ja mitä enempi tietää mitä oon tehny, sen parempi.
Luin kans tänää yhen tytsyn blogii, ja se oli kirjottanu: Wanna know about me, just read! Niin totakin aloin täs miettii et maailmassa on vaikka kuin paljon ihmisiä, jotka tekee samoja asioita, niin ihanko se et joku yks kirjottaa siit kuvien kera, niin tekis siit jotenki spessuu.. en meinaa et se tytsy ois halunnu nousta muiden yläpuolelle, mut cmooon mäkin syön muroi! Juoksen pellolla! Nauran! Elän!
Muistan kun Samuel vähän nauro päin naamaa kun sanoin et alotin blogin teon, mut sanoin heti, et en aijo mitää vaatetus elämysblogii tehä. Se on aika järjetöntä. Ja silti olen 17-vuotias puvustajaksi haluava tyttö. Haluun tässä vaan sitä sanoa, että se että sä haluut jotain ja tykkäät tehä jotain, niin ei sitä tarvis maailmalle kuuluttaa. Niinku arkiasioista tehää glamourii juuri tällä tavalla. Sanoin eilen illalla Sannille et kun miettii jotai sadepäivää.yksin.himassa. niin eihä se mitää luksusta ole! Mutta kappas kun otan kuvat mun rakkauselokuva-Kaksin karkuteillä, kippo täynnä herkkui ja viltti, niin TADAA! Silmänkääntötemppu on tehty onnistuneesti. Musta se on niin väärin, ton otsikon tai sanan vois vaihtaa: ja-sanaks.
Ehkä tän mun victorianputouksen pointti oli se et haluun takas viiskyt luvulle, millon elämä oli omassa muistissa ja millon niitä kerrottii kiikkustuolilla lapsenlapsille.
Terveisin: tytsy, joka mietti blogien filosofiaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)